sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Muijan vuosi

Hei, ihmiset!! Oletteko te vielä siellä? Te jotka uskollisesti luitte jorinoitani ja joskus kommentoittekin niitä..

Minä olen vielä täällä, aikalailla kuluneen vuoden viimojen piiskaamana mutta elossa potkien. Vuoden vaihtumisen kunniaksi päätin päivittää pienellä postauksella maalaismuijan tarinaa. Edellisestä kerrasta on puoli vuotta. Noin viisi kuukautta ja kaksi viikkoa liian kauan jos minulta kysytään.
Olen ikävöinyt kirjoittamista, ja teitä, arvoisa lukijakuntan!



Kulunut vuosi on ollut hurja.Vaativampi ja väsyttävämpi kuin ehkä yksikään aiemmista vuosista verrattain pitkän eloni aikana.
Kirjoittamiseen ei ole ollut aikaa, voimia tai tilaa. Välillä niitä ei ole ollut edes wessareissuun (Olen pidätellyt.Housupyykkiä on tarpeeksi ilman omaa panostani)
Loppuvuotta kohti kulkiessa pieniä ihmeitä on kuitenkin nähty ja moni asia muuttunut. Enimmäkseen parempaan.

Tammikuu oli kuukausista julmin. Jätin jäähyväiset rakkaalle, nelijalkaiselle ystävälleni. Olimme yhdessä kaksikymmentä vuotta, ja ajattelen  hevostani edelleen joka päivä.Joka päivä on ikävä. Kyyneleet tulevat harvemmin mutta aika usein kuitenkin.
Höpön menetys on leimannut koko kulunutta vuotta. Niinkuin menetyksillä on tapana tehdä.




Yksi lähti, toinen tuli.
Helmikuussa, surun keskellä, meistä tuli sijaisperhe, kolmilapsinen perhe, viisihenkinen perhe. Pieni ihminen toi mukanaan suuria mullistuksia, tunteita, haasteita.Uusia ihmisiä ja paikkoja. Mikään valmistautuminen ei olisi voinut valmistaa allekirjoittanutta siihen mitä tuleman piti.
Hyvässä tai pahassa, tai äärirantojen välivesissä.

Jälkikäteen tarkasteltuna koko viime kevät ja kesä ovat mielessäni yhtä omituista möykkyä joka muuttaa muotoaan kuin hulluksi tullut barbapapa. Mustasta ukkospilvestä ihanaksi, sateenkaareksi.Ja takaisin.
Säästän paitsi itseni myös teidät pyrkimyksiltä avata tuota aikaa sen enempää.

Olen saanut pidettyä itseni järjissäni (tiedän, erittäin suhteellinen käsite.Ja subjektiivinen arvio) muunmuassa luotettavan lastenhoitajan, usean tukea tuoneen lajitoverin, luontolontustelun (= päämärätöntä oleilua pusikoissa ja rantamilla, valokuvaten ja viivytellen) sekä Fazerin sinisen avulla.
Jälkimmäisen johdosta olen kasvanut ihmisenä.
Kasvun huomaan pukiessani farkkuja jalkaan.







Kulunut vuosi on tuonut valtavassa kuormassaan myös paljon hyvää.
Monenlaisia uusia ihmisiä joihin tutustuminen on ollut antoisaa.
Uusia näkökulmia suhteessa omaan itseen ja muihin.
Kaikki kulmat eivät ole tarjonneet kovin kaunista näköalaa, eikä olisi tehnyt mieli katsoa.
Ne ikävimmät näkymät ovat kuitenkin olleet kaikkein tärkeimmät.

Se miten moni ihminen, tuttu tai tuntemattomampi on tarjonnut eri tavoin apuaan  on ollut yllättävää ja lämmittävää.
Vilpitön ja lämmin kiitos sinulle joka olit valmis auttamaan!

Olen myös noussut syksyn aikana takaisin uuden hevoskaverin satulaan, ja läheltä piti ettei nainen joka vannoi ettei enää koskaan omaa päätynyt taas hevosen omistajaksi.
Kärkkäät käteni klikkailevat edelleen kavioeläinten myynti-ilmoituksia sisältäviä sivustoja joten konivaaran merkit ovat yhä olemassa.
Silkkaa hulluutta. Hevoshulluutta, johon ei järjen ääni tehoa.


Tulelta vuodelta toivon muutamaa iloista yllätystä, hevosen hajua, terveyttä, onnellista perhe-elämää ja sitä että Cheekin lopettamispäätös pitää.
Enemmän rahaa ja maailmanrauhaa.
Ja että ehtisin päivittää tätä blogia hiukan useammin.

Enkä lupaa mitään.

Loistavan hyvää uutta vuotta teille kaikille, olkoon onni myötä ja tallatkaatten uusia upeita polkuja vuonna 2018, ihmiset!