Toipilaita

Sairaalan jälkeen koti on paratiisi päällä maan. Hetken verran.
Sitten toipilaselämän ja arkielämän realiteetit alkavat näyttäytyä maisemia pehmentävän onnellisuususvan takaa.
Koti on edelleen paras paikka maailmassa, kovin paratiisimainen se ei kuitenkaan ole.

Aluksi kaikki on sekavaa, liian täynnä lääkeruiskuja, hoito-ohjeita ja sekalaisia, poukkoilevia tunteita.
Toipilasrutiinien opettelua ja taivuttamista kohdalleen, rutiineiksi. Kolmevuotiaan, kovia kokeneen ihmistaimen ko-operointi kotihoidon toimenpiteissä ei luonnollisesti ole vailla haasteita.
Erikoisruokavalion tarjoilu useamman viikon ajan on ajatuksenakin uuvuttava. Se on sitä myös toteutuksen tasolla.

Tiedän jo kokemuksesta ettei toipilaana ole vain operoitu lapseni vaan koko perhe. Sairaalaretki keikuttaa venettämme ja vaikuttaa jokaiseen. Se vaatii hiukan toipumista.

Esikoinen on väsynyt ja äreä, jäänyt vähemmälle vaikka yritämme kovasti.
Onneksi on futis, kaverit ja Lego-tapahtuma tulossa viikonloppuna.Onneksi mahtuu vielä hyvin syliin.

Eräs lupaus myötä- ja vastamäestä jonka tulimme miehen kanssa antaneeksi vuosia sitten punnitaan jälleen kerran tositoimissa.
Jonkin aikaa olemme kumpikin naama rutussa ruikuttavia nuutuneita, uupuneita riidanhaastajia.
Tarvitsisimme loman. Sitä ei ole näköpiirissä.

Monenlaisia riemunkirjavia ajatuksia tilanteen ratkaisemiseksi pulppuuaa kireään mieleeni.
Onneksi en toteuta niistä yhtäkään.

Oma korvienvälini on haastettuna myös viettäessäni pitkiä päiviä kotona pienen potilaani kanssa. Tunnen cabin feverin olevan nousussa ja näen Vuoden Uhrautuvaisin ja Kärsivällisin Äiti- mitalin liukuvan (jälleen) yhä kauemmas ulottuviltani.

Saan melodramaattisen marttyyrikohtauksen ja arvelen mahdollisesti tulevani hulluksi kun mies unohtaa tuoda kaupasta homejuustoa.

Kyllä lapsen sairaus tosiaan asettaa asiat oikeaan perspektiiviin ja  jalostaa ihmisen. NOT.
Jos se että toimii lastensairaalassa hoiturina ei tee ihmisestä enkeliä ei sitä totisesti tee myöskään potilaan vanhempana oleminen.

Vuodatan tunnelmiani rakkaalle ystävälle puhelimessa. Jo helpottaa! Myös linnut saapuvat apuun ja tarjoavat viihdettä meille jotka olemme kotimme vankina. Niitä on yht´äkkiä pihalla kymmenittäin ja ne ovat hyvin kiehtovia:
Keskenään taistelevia punatulkkuja, sinitiaisia, ja äreän näköisiä mustarastaita jotka käyvät omenavarkaissa. Tikka, kenties hän on palokärki, nakuttaa maanisesti talon seinää, pihapuuta ja vanhaa kantoa.Tilhet saapuvat kiljahdellen ja käyvät töyhdöt täristen jäljellejääneiden pihlajanmmarjojen kimppuun.
Katselemme tytön kanssa tipuja kiinnnostuneina, pieni osaa olla paikallaan ja ihmeen hiljaa  joten onnistun nappaamaan muutaman valokuvankin.

Onneksi lapsi ei ole kovin kivulias, ja parin päivän kuluessa särkylääkkeet voidaan lopettaa kokonaan. Hän toipuu muutenkin hyvin. Alkaa olla oma itsensä,  kuinka suunnattoman helpottavaa ja ihanaa, sen rinnalla homejuustopuutos ja siipan väärät mielipiteet kalpenevat (Kyllä. Mielipide voi todellakin olla väärä. Ainakin jos elää parisuhteessa).
Olen täynnä kiitollisuutta ja ylpeyttä pienestä soturiprinsessastani. Ja meistä muistakin, olemme taas voiton puolella.

Pystymme jo ulkoilemaan hiukan.
Teemme aarteenetsintämatkan kotipihan kalliolle. Mäyrällä on taas ollut kakkahätä, eikä ihan pieni sellainen.
Yäk minkälainen kakka, paheksuu lapsi innostusta äänessään.

Hän kerää liikuttavan omistautuneesti omaan sankoonsa oksia , jäkälää ja käpyjä.

Minä jään housuistani kiinni rappurallin kulmaan portailla pyllistellessäni. Lempifarkut repeävät, takalistooni tulee haava josta vuotaa verta.
Lapsi ei halua nähdä verta, tai kenties takapuoltani, kiljuu ÄLÄ NÄYTÄ,ÄLÄ NÄYTÄ

En näytä , vaan yritän summamutikassa suihkia septidiniä vammautuneeseen peräpäähäni kiroillen mielessäni menetettyjä housujani.

Sisällä hyödynnämme aarteita kauden ensimmäisten koristevalojen esillepanossa. Valoja luojan tähden tarvitaan nyt jos koskaan.

Ostan kotiin kukkia. Papukaijatulppaanit, koristekaalit ja leikkohyasintit (Nythän on melkein joulu) ovat jotenkin sadunomaisia. Ihastun erityisesti kaalien valkoisiin varsiin ja pällistelen niitä päivittäin ihmetyksen vallassa.Merkillistä.

Hemmottelen itseäni myös vierailemalla makeiskaupassa, hautausmaalla  ja Hulluilla Päivillä.

Hautasmaalla on kaunista, syön vaivihkaa suklaata taskustani, näyttävä mässäily vaikuttaisi sopimattomalta.

Hulluilla Päivillä nauran ääneen. En ole pitkään aikaan kuullut mitään yhtä naurettavaa kuin tavaratalossa loputtomana kaikuva ostobakkaneelien juontajaparin hölötys, tai kenties mökkihöperyys on tehnyt tehtävänsä. Nyt ostamaan, kuuluu kailotus, nyt otetaan ihan sitä ostorauhaa (anteeksi, siis mitä otetaan?), tehkää heräteostoksia, tänään on lupa hullutella!
Ainakaan täällä ei harjoiteta hienovaraista piilomainontaa.

Kuulutuksista inspiroituneena ostan puulastan, hinta 1,50 euroa.

Miehen kanssa päätämme järjestää jotain lomaa muistuttavaa toimintaa lähitulevaisuudessa
Näillä mennään!

Mitä parhainta viikonloppua teille, ihmiset! Teilläkin on lupa hullutella!

Lastenklinikka

Tällä kertaa on syksy. Aamu niin kirkas että silmiä särkee, upeampaa ruskaa en muista täällä nähneeni. Kotipihassa kolmevuotias haluaa itse kantaa pientä kissareppuaan. Repussa nalle, prinsessakirja ja omat tossut. Repun kantaja on saanut aamupalakseen pillimehun, klo. 06.50. Seuraavan kerran syötävää ja juotavaa saa vasta huomenna.

Mannerheimintiellä on aamuruuhkaa.Maanantaiaamu, ihmiset matkalla töihin, olisinpa minäkin.Tai mihin tahansa muualle. Lentokentälle, uimahalliin, sirkukseen eläväksi tykinkuulaksi tai siivoamaan kolmesataa Bajamajaa rockfestivaalien jäljiltä
.
Mutta ei, minä olen menossa Lastenklinikalle.

Samoin mieheni joka ajaa autoa, ja pieni tyttöni joka kyselee takapenkiltä matkan pituutta ja joka joutuu kohta taas sietämään epämukavuutta, kipua ja pelkoa. Se ei ole millään tavalla oikeudenmukaista, se on täysin kohtuutonta, kuten elämä usein on. Tiedostan että monille se on vielä huomattavan paljon kohtuuttomampaa kuin meille.
Kaikki edellämainittu raivostuttaa minua, eikä nyt ole oikea hetki raivostua.

.
Ei matka ole enää  pitkä, tuossa jo näkyy se talo jossa sinä synnyit, vastaan lapselleni.
Olemme ajaneet samaan määränpäähän, samoin tunnelmin aamuisessa Helsingissä aiemminkin.

Sama jännitys joka muuttuu hetkittäin peloksi. Jos pelon antaa jäädä se muuttuu kauhuksi. Pelon torjuntatoimet vievät paljon energiaa ja tajuan etten itsekään ole syönyt enkä juonut mitään. Vatsa karjuu ja kieli liimaantuu kitalakeen.
Kestetään yhdessä, tyttöni mun.
Minä livahdan ensi tilassa kafeteriaan nauttimaan pahvinmakuisen sämpylän. Tiedän olevani täysin hyödytön ja mielipuolisuuden partaalla jos laitan itseni järjenvastaiselle paastolle kaiken muun meneillä olevan lisäksi.

Vanha ja homeinen sairaala näyttää kauniilta syksyn valossa. Vieressä nousee uusi ja uljas Lastensairaala kohti korkeuksia, nosturit ja miehet ovat työssään. Olen iloinen, mutta samalla toivon ettei meidän tarvitsisi koskaan ylittää sen kynnystä.

Leikkaukseenvalisteluyksikön sairaanhoitaja on mukava. Muunkinlaisia on tässä talossa nähty. Uskallan esittää näkemykseni koska otantani kattaa yli kolmekymmentä päivystys- ja vastaanottokäyntiä, useita osastohoitojaksoja ja sekä yhteensä kolme leikkausta.
Vastoin julkisuudessa esiintyviä tietoja Lastenklinikan henkilökunta ei koostu enkeleistä. Se koostuu ihmisistä (pääosin mielyttävistä, osaavista, ystävällisistä) joiden käsiin monen on annettava lapsensa hyvinvointi, jopa henki.
Ymmärrettävästi sellaiset näkisi mielellään taivaallisina olentoina.

Tyttö on leikkauslistalla toisena mikä on huono uutinen. Käytännössä se takoittaa todennäköisesti tuntien odottelua syömättä ja juomatta ennen leikkaussaliin menoa. Kaikki tapahtuu hitaasti.
Niin nytkin.
Se tuntuu kohtuuttomalta lasta kohtaan kaiken muun kohtuuttomuuden ohella.

Menemme sairaalan leikkiosastolle.Mieleeni on jäänyt siellä edellisellä sairaalareissulla tapaamamme äiti ja lapsi. Pieni poika sairasti syöpää, ja tunsin, tietenkin turhaan, jotakin nolouden tapaista kertoessani miksi me olimme sairaalassa. Minun lapseni tilanne ei ollut henkeä uhkaava.

Toivon sydämestäni että tuo poika on vielä olemassa ja syöpä selätetty.

Runsas lelurepertuaari auttaa odotamista. Samoin osastolla työskentelevä lastentarhanopettaja joka järjestää taikataikinaa muovailua varten ja esittelee kanyylin laittoa nallelle ( joka on yllättäin myös menossa tänään operoitavaksi).
Tyttö seuraa kiinnostuneena.Toivottavasti tämä auttaa kun on hänen vuoronsa (joka saisi nyt hemmetti vie olla aika pian)

 

Käymme miehen kanssa vuorotellen nurkan takana vesiryypyllä kuin isännät maalaishäissä.Jännitys kuivattaa suutani, juon jatkuvasti ja juoksen vartin välein vessassa.
Pieni soturiprinsessani jaksaa uskomattoman hyvin. Joudumme odottamaan lähes neljä tuntia.

Kirurgi käy tapaamassa meitä, tyttö saa päälleen leikkauspaidan, tunnistusrannekkeen kumpaankin käteensä ja esilääkityksen suuhunsa.Rakas ja raajaton nalle saa samanlaisen rannekkeen kaulaansa.
Nalle on meistä ainoa joka saa seurata tyttöä leikkaussaliin asti. Haluaisin vaihtaa paikkaa tunkkaiseksi halatun lelunretaleen kanssa.

Hoitajat työntävät sängyllä istuvaa lastani kohti leikkaussalia.Esilääkitys on tehnyt tehtävänsä ja potilas kikattaa iloisena bentsodiatsepiinipöllyssä. Minä ja mies kävelemme sängyn perässä.
Tämä on kaikkein vaikein vaihe.

Salin ovella täytyy sanoa heipat. Olla rohkaiseva, näyttää iloiselta ja huolettomalta, halata ja vilkuttaa. En ole lainkaan rohkea, iloinen tai huoleton.

Arvioisin kuitenkin oman esitykseni Oscarin arvoiseksi. Tyttö vilkuttaa vielä lasiovien sulkeuduttua.

Heti kun hän katoaa saattueineen näköpiiristä purskahdan itkuun ja ulisen hetken käytävällä miehen lohduttaessa.

Kävellessämme käytävää pitkin, minä yhä kyynelehtien, meitä vastaan kävelee tyttäreni leikkaava kirurgi reippaan näköisenä ( LUOJAN KIITOS!)  lounaspaketti kourassaan.
Hyvä että syö ennen kuin koskee lapseeni ajattelen. Koura pysyy vakaana kun verensokeri on kohdallaan.

Edessä on pitkiä tunteja. Lähdemme syömään Nepalilaista lounasta. Ajatus harhailee mutta ruoka maistuu.
Yritän olla päästämättä mielikuvitustani laukkaan kohti leikkaussalia ja kaikkia mahdollisia mörköjä jotka sen nurkissa mahdollisesti lastani vaanivat.

Lastenklinikalla ei ole tarjota minkäänlaisia odotustiloja vanhemmille. Tähänkin lienee tulossa muutos uuden rakennuksen myötä mutta se ei juuri nyt lohduta.
Mies lähtee lounaan jälkeen hoitamaan pari asiaa. Minä käväisen lähistöllä huonolla kirpputorilla, kävelen hiukan ulkona ja päädyn sitten parkkipaikalle autoon aikaa tappamaan.

Haluan olla rauhassa ja ottaa kengät pois.

Surffailen netissä ja päädyn jotenkin lukemaan englanninkielistä rikosprofiloijan analyysiä Portugalissa vuosia sitten kadonneen Madelinen äidistä.
Ei mieltä kohottavinta luettavaa juuri nyt, mutta sivujuonteena todettakoon että olen aina uskonut äidin syyllisyyteen.

Ehdin myös tutkia valokuvanäyttelyä johon on kerätty hienoja,hoitajien erään vuorokauden aikana ottamia valokuvia sairaalan arjesta.
Käydä vessassa noin kolmetoista kertaa.
Juoda kolme kahvia ja syödä suklaata.
Vaeltaa käytävillä vailla päämäärää.

Istumme jonkin aikaa teho-osaston edessä aulassa. Katselen vanhempia jotka saapuvat sinne lastensa luo.
Tuntuu pahalta ajatella heidän tilannettaan.Monen kasvoilla näkyy uupumus ja hätä.

 Käytänkin tässä mahdollisuuden todeta että sanonta "jokaiselle annetaan kannettavaksi vain sen verran kuin jaksaa kantaa" on karmea, paikkaansapitämätön ja jonkun omahyväisen pumpulissa eläneen sadistin kehittämä.
Täällä olen nähnyt muuta, enkä suosittelisi tuon aivopierun käyttöä missään tilanteessa. Ever.

Kuten aina näillä reissuilla tunnelmani ovat kahtiajakoiset: miksi me, miksi minun lapseni, ja toisaalta taas: onneksi emme me, onneksi minun lapseni on autettavissa eikä hän ole hengenvaarassa.
Muistan toisen syöpää sairastaan lapsen, ja keskustelun hänen äitinsä kanssa. Osastolla, vanhempien kahvitilassa tuo äiti kertoi että kaikki mahdollinen oli tehty, eikä se todennäköisesti riittäisi.
Sanat joita sanoin tuossa tilanteessa tuntuivat naurettavan pieniltä.


Pohdinnat siitä kuinka surullinen, vihainen, katkera, uupunut tai kateellinen minulla ylipäätään on lupa olla ovat tuttuja vuosien varrelta.
Tässä paikassa ne nousevat aina esiin.
Olen antanut itselleni luvan olla niitä kaikkia, tarpeen mukaan.Vaikka monilla onkin paljon rankempaa, vaikempaa, uuvuttavampaa.

Olen myös kiitollinen, iloinen ja helpottunut. Monen muun maan kansalaisena lapseni olisi todennäköisesti kuollut jo vauvana.

Joskus olen kaikkea ylläkuvattua yhtäaikaa.

Olemme päätyneet istumaan röntgenin  odotusaulaan kun puhelin lopulta soi ja lähdemme heräämön ovelle vastaan lastamme.
Viisi tuntia on kulunut urheista hyvästeistä.

Tyttö on kuulemma ollut reipas. Hän purskahtaa hätäiseen itkuun heti kun näkee meidät, on selvästi vihainenkin minulle kun jätin.
Minuakin alkaa taas itkettää mutta onnistun nielemään kyyneleeni.
Myös heräämö on vanhemmilta kiellettyä aluetta joten lapsi saattaa joutua viettämään siellä leikkauksen jälkeen useamman tunnin ilman vanhempiaan. Ajatus on ahdistava ja surullinen.
Taas yksi kohtuuton asia tässä kohtuuttomuuksien paraatissa.

Osasto jolle menemme on evakossa Meilahden sairaalassa, kuljemme tunnelia pitkin, kuumassa, oudossa maailmassa. Seinille on maalattu hevosia ja kulmauksissa on peilit.
Leikkaus on onnistunut kuten pitikin.

Tästä alkaa seuraava vaihe, sairaalaelämä. Se vie nopeasti ihmiseltä otteen ulkomaailmasta ja suistaa outoon, uuvuttavaan tilaan jossa painellaan soittokelloa, nukutaan patjalla lattialla levottomia öitä ja kirjoitetaan vanhempien jääkaappiin sijoitettuihin mikropitsoihin oma nimi ja päivämäärä.

Samassa huoneessa kanssamme on nuori äiti pienen poikansa kanssa. Hän on osastolla yötäpäivää, kaksin lapsensa kanssa, ollut jo viikon.
Hoitajat ottavat pojan siksi aikaa että äiti pääsee suihkuun ja syömään.
Kuulen kun hän itkee puhelimessa väsymystään. Puhelun jälkeen menen juttelemaan hänen kanssaan, kerron ymmärtäväni jos itkettää.
Halaamme pitkään.

Ikkunasta näkyy helikopterin laskeutumiskenttä, joku tuodaan, ehkä kolarista, ehkä aivoissa vuotaa suoni.

Kokemus on opettanut että miehen on viisaampaa ottaa yövuoro.Minä en kykene nukkumaan sairaalan patjamajoituksessa oikeastaan lainkaan ja olen ihmisraunio ennen kuin kukonlaulua.
Ajan siis illalla kotiin, syyllisyyttä tuntien, tottakai. Ehdin viettää hiukan (liian vähän, syyllisyys kolkuttaa jälleen) aikaa esikoisen kanssa, vien hänet aamulla kouluun ja ajan taas kohti Meilahtea, seuraan pinkkiä viivaa, vapautan miehen suihkuun ja aamiaiselle.

Tällä kertaa selviämme sairaalasta kahdessa yössä. Lapsen vointi kohenee nopeasti ja siirrämme sairastuvan lääkeruiskuineen kotiin. Olen onnellinen väsymykseni keskellä.
Näen selkeästi että sairaalakokemus on vaikuttanut tyttöön, enemmän kuin nuorempana, aiemmilla kerroilla.
Kotona puhumme sairaalasta paljon, onneksi hän haluaa. Leikkii, nauraa ja tanssii kuten ennenkin.

Hän haluaa myös järvelle, menemme rantaan rattailla ja toipilas saa hetken heitellä kiviä ja käpyjä veteen.
Koska olen Fennoskandian huonoin heittäjä ja wanha käpy minun käpyni lentää puskaan ja nauramme molemmat.

Juuri nyt tunnen kiitollisuutta ja iloa. Tunnelin päässä on valoa.

Nokkonen ja N`avetta

Aurinoista lauantaita itse kullekkin säädylle!
Esittelen teille paikan johon teidän tulisi suunnata viipymättä.

Tämä paikka on sisustuspuoti Villa Nokkonen, tuo tilpehöristin täyttymyksen tupa, esteetikon El Dorado, tunnelmoijan terapiahuone johon olen toistuvasti blogissani viitannut.
Vierustoverina Nokkosella on  kahvila N`avetta, herkkusuun helmi, nautiskelijan napakymppi.
Retkokohteena kombinaatio on mitä mainioin.Ravitsemusta riittää pääkopalle ja pötsille.

Nokkonen ja N`avetta sijaitsevat sopivasti kahden kaupungin välissä, Uuden Porvoontien varressa Sipoossa. Jos lähdet matkaan Helsingistä tai Porvoosta ja maltat ajaa rajoitusten mukaan (vaikka se onkin tässä tapauksessa haastavaa) olet perillä noin kahdessakymmenessä minuutissa.

Tieni johti Nokkoseen ensi kerran  muutettuamme tälle seudulle viime syksynä, keskelle sysipimeyttä ja maalaismeiningin matalinta aika.
Astuessani sisään tuohon eukalyptykseltä tuoksuvaan sisustajan runsaudensarveen tiesin selviytyväni marraskuusta.

Nokkosta pitää ihana Tarja ja palvelu on aina huippuystävällistä. Puodissa saa rauhassa katsella ja hoitaa mielenterveyttään atmosfääristä nauttimalla vaikkei mitään ostaisikaan. Mikäli nyt joku sattuu olemaan niin rautahermoinen että kykenee Nokkosesta poistumaan ilman ostoksia (mieshenkilöt poisluettuna).

Pieni, mutterinmuotoinen mökki onnistuu kätkemään sisäänsä uskomattoman määrän ehdottoman tarpeellista tavaraa, eikä vaikutelma silti ole lainkaan rönsyilevä tai kaaottinen. Tarjolla on esimerkiksi kahvikuppeja, julisteita,kransseja ja postikortteja.  Vintage-maaleja ja vaatteita, koruja ja pieniä huonekaluja. Sekä hirmuinen määrä kaikenlaista muuta muikeaa!

Pyykkietikka jota löytyy Nokkosesta lukuisissa eri tuoksuissa on oma lukunsa.Tuoksut ovat ihania, eikä niillä ole mitään yhteistä tavallisten pesu/huuhteluaineiden kanssa. Käytän itse pelkästään hajusteettomia pyykkipulvereita enkä huuhteluainetta lainkaan.Tämä siis ennen etikkauskovaisuuteni aikaa.
Omat suosikkini ovat tee ja hiukan voimakkaampi pioni. Valmiissa pyykissä tuoksu tuntuu sopivan mietona häivähdyksenä. Ainetta  käytetään huuhteluaineen sijaan, ja se puhdistaa samalla myös pesukoneen.Loistotuote sopii myös siivoukseen.Loraus moppausveteen tai suihkepulloon veden sekaan ja koko koti tuoksuu taivaalliselta.

Tuoreet kukat saapuvat yleensä torstaisin joten vierailen Nokkosessa usein juuri silloin ja ostan jotain viikonlopuksi.
Valikoimassa on usein esimerkiksi hortensian oksia, raikkaita eukalyptusnippuja, vintageneilikoita ja muita
vähemmän nähtyjä leikkokukkia.

Valikoima vaihtuu Nokkosessa nopeasti, ja usein tuotteet myydään loppuun sillä aikaa kun ihminen ehtii juuri ja juuri lausahtaa sanan kissa. Jos joku tuote siis huutaa nimeäsi ja vaatii päästä mukaasi ei kannata jäädä kissaa kuiskimaan.

Ja jos etsit lahjaa jollekulle jolla on jo kaikkea (tai niin sinä luulet) tämä on oikea osoite.

Osa tuotteista on hintavampia, mutta paljon pientä ja piristävää löytyy pikkurahallakin (tosin pikkuraha saattaa muuttua isoksi rahaksi jos eksyy kaamoksen pimeydessä Nokkoseen esimerkiksi neljä kertaa viikossa). Kaikki on kaunista ja hyvällä maulla valittua. Vaikka tavarat ovat pääosin vanhahtavaa tyyliä ei Nokkosesta löydy ylilyöviä hörselöpörselöitä tai kömpelöitä mukamaalaisromanttisia kammotuksia. Esteetikko voi siis rentoutua ja keskittyä nauttimaan ilman pelkoa mahdollisesta pöydän alta silmille käyvästä rumiluslyhdystä tai vaalenpunaisen yliannostuksesta.

Omista hankinnoistani suosikkeja ovat muunmuassa keittiön musta seinähylly, pyykkipoikanaulakko ja laatta joka toimii ruokapöydällä pannunalustana ja koristeena. Ja noin kolmesataa muuta tarvetavaraa.

Kahvila N`avetta (joka toimii, ylläripylläri, vanhassa navetassa) ja Villa Nokkonen sijaitsevat samassa, viehkossa pihapiirissä . Lisäksi tarjolla on vuokrattava juhlasali sekä savusauna.
Kaikki N`avetan tuotteet valmistetaan omassa leipomossa paikanpäällä, ja sen huomaa. Tarjolla on  joka päivä, myös viikonloppuisin, keittolounas . Kahvila on tunnelmallinen, palvelu ystävällistä ja herkut suussasulavia.
Lapsille löytyy syöttötuoleja, lounaan voi ostaa lastenannoksena ja myös koira-asiakkaat ovat tervetulleita sisään.
Jos käyt toisessa et voi jättää väliin toistakaan!

Tuoksuvaa ja tunnelmallista wiikonloppua, hyvä herrasväki! Käykää vaikkka nauttimassa pistaasipulla ja kermavaahtokaakao ja arvostakaa itseänne hankkimalla hortenisan oksa himaan!