Se on ilmoja pidellyt

Kas, perjantai!

Se on ilmoja pidellyt ja viikko oli muijalle muutenkin säyseä. Toivottavasti sinullekin.

Puimurit ovat puurtaneet kaikkialla ympärillä pari viikkoa. Viime vuonna tähän aikaan asuimme vielä Helsingissä joten tämä on minulle uutta.
Outoa kyllä, olen nauttinut niiden katselemisesta vaikka yleensä en tunne minkäänlaista viehtymystä suuria, äänekkäitä koneita kohtaan.
Pumureita seuratessa tunne järkymättömstä jatkuvuudesta valtaa mielen.
Jos siis elämän epävarmuus hankaa mieltä ja uskosi ihmiskuntaa kohtaan horjuu suosittelen puimurintuijotusterapiaa.

Pellot ovat niiden jäljiltä sänkisiä ja hehkuvan keltaisia.
Kutsuvat ratsastusretkille.

Kamera kulkee mukana  ja hevonen on oppinut oivaksi kuvausassistentiksi. Kun allekirjoittanut lausuu "otetaan kuva!"  tuo hevosmaailman Einstein pysähtyy ja jää pönöttämään paikalleen kuin suolapatsas

Herra H:n hermo saattaa tosin pettää siinä vaiheessa kun  kuvaaja selässä jumittuu liian pitkäksi aikaa mulkoilemaan linssin läpi yhtä ja samaa kohdetta.
Tai jos ruoka-aika lähestyy.
Tai metsästä kuuluu epäilyttäviä suohirviön, leijonan tai puskapirun aiheuttamia rasahduksia.
Kuvaussessiot suoritetaan siis ansioituneen assistentin ehdoilla.


Maalaiskylässä nähtiin alkuviikolla sieluunkäyviä auringonlaskuja, iltaruskoja, kuun nousuja.
Taivaalla tulta ja purppuraa.

Keskiviikon iltasratsastus auringon painuessa sänkipellon taakse, nouseva kuu pehmeällä taivaalla, kasteesta kostean pellon tuoksu.

Minä, hevonen ja kauempana juokseva kettu joka malttoi seisahtua meitä katsomaan. Mekin katsoimme sitä, komeaa repolaista.

Kovin paljoa parempi ei voi hetki elämässä olla.

En ollut käynyt joen rannassa useaan viikkoon ja pysähdyin ohi ajaessani sinne hetkeksi. Jotkut sitkeät sisupussit kukkivat rantatörmällä ja laiturin vierustalla edelleen, ja sinne oli ilmestynyt myös patukoita!

Olen haaveillut osmankäämistä vanhaan lasipullooni sijoitettuna vuosikaudet (käden taitojen ja mopoautot kieltävän lain ohella).
Haave on nyt toteutunut, ja osmankäämät olohuoneessa. Hyvää haltijatarta joka toteuttaisi nuo kaksi muuta odotellaan yhä.

Muistin kuulleeni että patukat kannattaa suihkutella hiuskiinteellä karisemisen välttämiseksi joten niin tein.
Vinkkinä se ettei kannata pitää suutaan ammollaan tuota askaretta suorittaessaan.Minä pidin.

Samaisella reissulla käväisin myös Tuusulassa Koiramäen Pajutallin hurmaavassa putiikissa.
Pihalle oli jo taidokkaasti ja silmää hivellen laitettu koristelua Kurpitsakarnevaalia varten.Se ei vielä tuolloin ollut käynnissä mutta nyt on. Tapahtuma pitää sisällään paitis kunnioitettavan määrän kurpitsoita myös alpakkoja, karusellin ja köyden vetoa. Muunmuassa.

Luultavasti käymme viikonloppun asiellä koko perheen panoksella. Karnevaalit jatkuvat sunnuntaihin asti.
Näkemäni perusteella suosittelen väkevästi, ja alpakathan ovat aina yhtä vetovoimaisia.
(Suunnittelin muuten joskus vakavissani uraa alpakkafarmarina.Jääköhän toteuttamatta? )

Olin päättänyt etten pistä elämääni ja lompakkoani risaiseksi Pajutalilla, eikä minusta kahta tekokärpässientä, 2 euroa kappale, voi kutsua tuhlaavaisuudeksi.
Näytillä oli upeita syyskransseja ja runsaasti tilpehööriä niiden valmistusta varten.

Varastin oitis kranssi-idean (sienet maksoin!) ja toteutin omani vanhaan pääsiäiskoristeena olleeseen josta riivin munat ja höyhenet pois.

Varvut hain kotipihalta ja pihlajanmarjat anastin pojan koulunpihalta välituntivalvojan kääntäessä selkänsä.

Tuli erittäin hieno, vähällä rahalla ja olemattomilla kädentaidoilla, eller hur?

Semmoistapa tänne.

Viettäkää elähdyttävän ilahduttava, kuulaan kupsakka, raikkaan rapsakka, kirpeän kipakka, lempeän lepattava ( okei, nyt pakotan itseni lopettamaan!) viikonloppu, ihmiset!
Käykää Kurpitsakarnevaaleissa!

Lapset

Heitä on kaksi.

Joskus tuntuu kuin olisi kaksitoista,kaksikymmentä,kaksisataa. Pehmeäposkisia, kovaäänisiä, suoraan alenevassa polvessa.

Ajavat minut hulluuteen ja takaisin.
Niin rakkaat.

Heitä voisi olla seitsemän.

En haluaisi seitsemää.
Silti mietin vieläkin joskus niitä viittä, surenkin.
Luulin etteivät nämä kaksi eläväistä, olevaista tule koskaan.
Mikä onni olla väärässä.

Poika tuli ensin, seitsemän vuotta sitten.
Ihmeellinen poika.

Viisas vauva joka nukkui vähän, ja puoli tuntia kerrallaan. Ei halunnut nukkua koska eniten kiinnosti kaikki.
Silti kuin iloinen keksi Hangon kaupungista.

.
Äitikin nukkui puoli tuntia, ei ollut aina  iloinen eikä näyttänyt keksiltä.
Näytti nääntyneeltä noita-akalta, söi mikropitsoja puolikylmänä ja oli viisas kuin kumisaapas. Ei muistanut kunnolla kuka on.

Poika sai silti noita-akan hymyilemään.

Vaunulenkillä äidin piti juosta puskaan pissalle ja netin mammapalstalla kerrottiin BabyBjörnin kantorepun olevan paholaisen keksintöä. Se reppu vääntää lonkat, pilaa selän, tekee ihmistaimesta ihmisraunion.

 Juuri sellaisen Baby Björnin äiti oli ostanut koska kantoliinan käyttö vaati liikaa ajattelua.

 Sellaistakin voi elämän suurin onni olla.

Nyt poika puhuu Lionel Messistä, kertoo vitsejä pieruista. Potkii palloa kovaa, vahva selkä ja loistolonkat.( Nii-in. Eivät ne kantovälinevammat välttämättä vielä näy!)
Hevosmies, pitää matematiikasta, Aku Ankasta ja perunasta.

On luonut Legoista maailmoja.

Kolme vuotta sitten tuli tyttö, kesäisenä iltana.
Mukanaan ilo, huoli ja suuri persoona.

Nukkui kuin tuhiseva, lämmin, pikkutukki. Hyvin, kauan, rauhassa.
Äitikin nukkui, muisti nimensä, söi lohta ja homejuustoa. Nautti hijaisesta talosta ja katsoi lumisadetta marraskuussa.

Huoli silti aina mukana.

Äiti oli aina tarkkana, pitääkö mennä? Aika usein piti.
Lastenklinikan kahvio oli jo kantapaikka. Josko karaoken sinne saisi?
Äiti olisi vetänyt Satumaan kovaa ja korkealta, niin että homeisten seinien laasti olisi rapissut irti ja ohi kulkevan tohtorin liepeet lepattaneet.

Tyttö on iloinen, notkea, uhkuu voimaa ja omaperäisiä ajatuksia. Raivoaa kuin jalopeura.
Ahmii elämää. Ja ruokaa.

Hiuksensa ovat kuin heinäpelto.

Kertoo pieruvitsejä ja rakastaa mekkoja, tylliä, kimaltavia killuttimia. Koiria ja hevosia.
Haluaa olla Muumipeikko, Fiona,keijukais-ballerina, Elsa, Peppi.

Äidistä tulee Shrek, lumiukko Olaf tai ryökäle.

Futismatsi on taas käynnissä olohuoneessa, toinen on Kaka ja toinen on joku jonka nimi on kai Götze.
Melko ilmeiset pelaajavalinnat.

Tappelua ja huutoa, mölinää. Huutonaurua, tuuletusta, Kaka tekee maalin.
.
Siunattu Pikku Kakkonen klo.17-18, Kaka ja Götze haluavat nähdä!
Huraa,
täältä tullaan sohva ja tajunnan rajamaat!

Kaapin paikka

Minä ja kaappi olemme ajautuneet ristiriitoihin aiemminkin.

Vaikka yhteiselomme on jatkunut viitisentoista vuotta jokin hiertää aina. Kaappi on kolhiintunut kiusankappale, rohjo, ylipainoinen tilanriistäjä.
Toisaalta sillä on paikka sydämessäni. Kaappi on tavallaan kaunis, vakaa ja eleetön.

Mööpeli on peräisin 50- tai 60-luvulta ja olen saanut sen nyt jo edesmenneiltä isovanhemmiltani. Ehkäpä ristiriitainen suhteeni kaappiin on heijastus suhteestani heihin (totesi nainen  erään tunnetun itävaltalaistohtorin hengen  kuiskiessa hänen korvaansa kaikenlaista kummaa).

Rohjon alkuperäinen pesti on luullakseni ollut liinavaatteiden säilytys.
Meillä se  on toiminut "arkistointitehtävissä", mikä tarkoittaa kaiken mahdollisen paperisälän kuten vanhojen palkkakuittien, postikorttien ja sairaskertomusten tunkemista sen uumeniin.

Sinne mahtuu totisesti paljon. Muutama luurankokin sieltä saattaa löytyä.

Kaikissa kodeissani ja kaikilla sijaintipaikoillaan se on kuitenkin alkanut jossain vaiheessa häiritä eloni estetiikka.
Hiertää, kengässä olevan kiven tyyliin.

Olen mulkoillut sitä sohvannurkasta iltaisin, epämääräistä epämukavuutta tuntien,
 ja alkanut miettiä mikä olisi parempi paikka kaapille.

Se ei oikein istu tuohon.
Kukat eivät näytä sopivan sen päälle.Tai kynttilät.Tai taulu.
Tyhjänä sen päällys on liian tyhjä. Liian kalsea. Liian monotoninen.
Voisiko sen siirtää yläkertaan?
Tai sinne minne rohjot kaapit vaeltavat kuolemaan?
Tai alakertaan?
Tai liiterin taa hakattavaksi polttopuiksi?

Painoarviota kaapista tehtäessä sata kiloa on alakanttiin.
Ihan noin vain sitä ei siirrellä, pelkästä rymsteerauksen ilosta.
Kysykää vaikka mieheltäni.

Kapistuksesta eroon hankkiutuminenkaan ei ole helppoa. Kaapin tunnearvo estää sen kiertoon laittamisen.
Kerran liippasi jo läheltä, olin löytänyt kaapille sopivan sijaisperheen veljeni luota ja meidän piti lähteä eri suuntiin muuton yhteydessä, rohjon ja minun.

Erinäisistä käytännön syistä johtuen emme tietenkään lähteneet, ja  muuttopäivänä kaappi pönötti ensimmäisenä huonekaluna uuden kotimme olohuoneessa.
Huraaaaa!

Yllätyksekseni se näyttikin sopivan paikalleen hyvin!

Kunnes muutama viikko sitten aloin jälleen ajautua kohti tuttua kaappiangstia; silmäni etsiytyivät mulkoiluasennossa kohti kaappia, pahalla tuulella ollessani kaapin näkeminen mustensi kaikkea entisestään.
Kaapista löytyi oikeastaan syy siihen ettei monikaan homma mennyt kuten Strömsössä.
Sen oli aika siirtyä pois paraatipaikalta, vierashuoneeseen.

Kaappiahdinkoni poiki tällä kertaa myös loistoidean.

Jälleen kerran muuttanut kaappi jätti luonnollisesti  jälkeensä tyhjän paikan ja mietin kuumeisesti millä sen täyttäisin.

Taulukollaasilla,tottakai! Naisella on oltava taulukollaasi!

Sellainen johon voi laittaa kaikenlaista silmää mielyttävää ja tärkeää joka ei yksin ole edukseen mutta porukassa pelittää!

Kollaasiin voisi aina halutessaan lisätä uutta, poistaa vanhaa ja vaihdella kuvia mielenmaiseman ja vuodenajan mukaan.

Kollaasin alle tarvittaisiin myös pöytä . Halpa. Erittäin halpa.
Pöydälle tilpehööriä ja kynttilöitä.

Oikea kotialttari siitä tulisi!

Yhtäkään taulua kollaasi-alttaria varten ei ollut.
Pöytäkään ei ollut mutta se ilmestyi pikaisesti.

Hiiii-haaaa! Pihan työkalu/puuhastelumökissä, tuttavallisesti Pysselissä, nimittäin oli pöytä. Edellisen asukkaan jättämä, liian hieno vajassa vanhenemaan.
Rojut pöydältä johonkin lootaan (pitkällä tähtäimellä huono ratkaisu) ja pöytä sisään.
Pöydän laatikossa majailevat hämähäkit ulos.

Seuraavaksi kaasutin pääkoppa ideoista turvoksissa kohti Tigeria, tuota köyhän mutta iloisen sisustajan paratiisia.
Mukaan lähti kasa eriaisia kehyksiä. hinta n.3-4 euroa kappale.

Keräsin kätköistäni esiin joskus ostamiani  kortteja ja molempien lasten vesiväritaidetta. Häädin miehen lauantaiaamuna työpaikalleen printtaamaan lempivalokuvaani  kavioeläimestäni (koska muste oli kotiprintterissä loppu eivätkä tällaiset asiat voi odottaa).

Myös joskus Destinystä hankitut pienet, pahviset ja  friikahtavat hahmokoristeet pääsivät kehyksiin. Muistuttamaan siitä että jokainen voi olla oman elämänsä friikki. Ja onkin.
Tatuoitu, lempeäsilmäinen surumieli ja pöllö silinterihatussa.Joukon jatkeeksi liittyi keittiössä vaikuttanut mies kuulotorvineen.
 Freddie Mercuryn näköinen painonnostaja jäi vielä odottamaan oman paikkaansa löytymistä.

Valmis.

Oma lukunsa oli toki tuon sekalaisen freakshown sommittelu, saati sen kiinnittäminen seinään silmää tyydyttävällä tavalla.

Tein homman yksin, joten saatoin ilmaista tunnelatauksiani vapaasti vasaran osuessa sormeen, taulun jäädessä vinoon vielä kolmannella yrityksellä ja kehyksen mennessä vaihtoon  neljättä kertaa.

Voin paljastaa ettei ääänimaailma ollut kaunis ja että tapetti muistuttaa taulujen alla sveitsiläistä reikäjuustoa.

Pilkunviilaajan tehtävä taulujen suoristamisessa oli sikälikin epäkiitollinen ettei talostamme löydy suoraa seinää.
Sataa vuotta lähestyvä hirsipömpeli on väärän vänkyrä ja vinksin vonksin.
Sovimme toisillemme.

Projekti kotialttari tulee jatkumaan jossain vaiheessa. Mielessäni siintelee mahdollisuus täyttää koko seinä erilaisilla tauluilla.
 Kulmauksen toinen seinä on edelleen tyhjä.
Kenties jatkan kollaasilinjalla tai kenties en.

Kenties tajuan että kaapin paikka onkin ehdottomasti siinä ja rohjo tekee paluun vierashuoneen puolelta.
Mihin se muuten näyttääkin yllätyksekseni sopivan  erinomaisen hyvin!

Särkyneitä suhteita

Kävin viikonloppuna katsastamassa Helsingin Kaupunginmuseon Museum of broken relationships- näyttelyn vanhan ystäväni kanssa. Ystäväni ei toki ole kronologisesti vanha vaikka ystävyytemme onkin. Hän on nuori ja sähäkkä. Kuten minäkin. Outoa sikäli että olemme laskujeni mukaan tunteneet toisemme 33 vuotta. Emmekä todellakaan tutustuneet kapaloiässä.

Seura tähän näyttelyyn oli siis mitä parhain.Yli kolmenkymmenen vuoden aikana on nähty murentuneita, hiipuneita ja räjähtäneitä relationshipejä puolin ja toisin.

Olin päättänyt jo keväällä että vierailen näyttelyssä , ja tiukalle meni: se on avoinna 11.9  eli tämän viikon sunnuntaihin asti.

Helsingissä esillä oleva Museum of broken relationships on osa suurempaa, Kroatiassa sijaitsevaa kokonaisuutta.
Esillä on eripuolilta maailmaa olevien ihmisten nimettöminä lahjoittamia esineitä jotka liittyvät tavalla tai toisella päättyneisiin suhteisiin. Kaikkiin kuuluu myös vaihtelevan pituinen tarina.

Ruosteinen vispilä, kuntopyörä, tuhottu videonauha ja kirjailtu morsiushuntu  pitävät sisällään suuria tunteita.

Pääpaino on päättyneissä parisuhteissa mutta myös muunmuassa kuoleman kautta menetettyyn vanhempaan sekä armokuoleman kautta ikiuneen vaipuneeseen kääpiösiiliin liittyviä muistoja on näytillä.

Helsinkiläiset pääsivät täydentämään tätä kaihon karavaania viime keväänä järjestetyn keräyksen myötä.
Helsinki on särkyneiden suhteiden kaupunki, lahjoituksia oli kuulemma tullut todella runsain mitoin.Osa niistä lähtee kiertämään maailmaa näyttelyn mukana.

Minusta idea on kertakaikkisen hieno.
Suurin osa ihmisistä pystyy samaistumaan näyttelyn tuomiin tarinoihin ja tunnelmiin joiden kirjo on laaja. Surua, ahdistusta, toivoa, kasvutarinoita ja helpotusta. Osalle mustaa huumoria sisältävistä tarinoista hohotimme ystäväni kanssa ääneen. En osaa sanoa hirnuuko moni muukin vierailija vedet silmissä. Ainakin viime sunnuntaina kanssakatselijoiden pokka piti meitä paremmin.

Jotkut, loppujen lopuksi aika monet, asiat elämässä kyllä liikkuvat itkun ja naurun rajamailla,kallistuen  tilanteesta ja näkökulmasta riippuen jommallekummalle puolelle.
Olen nauranut joillekkin elämäni traagisimmista tapahtumista vatsa kippurassa itkettyäni ensin muutaman viikon. Sama helpottava ilmiö tuli minusta näyttelyssä esiin hienosti.

Kuolleen kääpiösiilin kohdalla lopettamisen hoitaneen eläinlääkärin siilin omistajalle kirjoittamat kauniit sanat toivat palan kurkkuun.

Jotkut tarinat laittoivat pohtimaan ihmisiä niiden takana, heidän motiivejaan, olemustaan , elämänhistoriaansa.
Toiset nostivat esiin muistoja oman tieni varrelta.Ihmisiä, eläimiä ja elämänvaiheita.

Mieleen jäi muunmuassa purkki täynnä lääketablettien läpipainopakkauksia. Jätetyksi tullut oli ottanut ne kaikki ja viettänyt sen jälkeen kuukausia kuntoutuksessa.

Myös lapsettomuushoitoihin käytettäviä injektiövälineitä ja lääkeampulleja sisältänyt laukku puhutteli.
Samaan aikaan kun nainen oli piikittänyt itseään ja käynyt läpi fyysisesti ja psyykkisesti rankkoja hoitoja yhteisen jälkikasvun saamiseksi oli liero puoliso ollutkin jo uudessa suhteessa.

Tämän herättämistä ajatuksista lienee turha edes kirjoittaa kommenttia.

Irtirevityn auton taustapeilin tarina oli kiintoisa.

Oma suosikkini oli vihreä pesuvati ja tarina peräpukamista. Ex-kumppani oli käynyt valitsemssa pahasta pukamahyökkäyksestä kärsivälle rakkaimmalleen  pesuvadin jossa istua peräpäätään kylvettämässä.
Oli valinnut mielestään sellaisen johon armaan hanuri mahtuisi. Ei ollut mahtunut kovin hyvin ja muovinen vati olikin hiukan kärsineen näköinen reunoilta.

Kysyin ystävältäni mitä hän olisi tuonut tänne näytille.
Kolmekymppiselle annetun yltiöromanttisen lahjan kuulemma.
Mies oli ensin unohtanut ystäväni syntymäpäivät, ja saatuaan hiukan muistinpalautusterapiaa saapunut kotiin jalkakylpylaitteen kanssa.

Sanomattakin lienee selvää että suhde päättyi.

Mietin myös mitä olisin itse kaivellut komeroni kätköistä.Loppujen lopuksi päädyin pohdinnassani erääseen nykyisin noin  neljä numeroa liian pieneen t-paitaan, tai soikioksi vääntyneeseen luokkasormukseen.
Tarinat niistä jääköön menneeseen tai tulevaan.

Näyttely sijaitsee Aleksanterin kadulla, aivan Senaatintorin kupeessa, uusitussa kaupunginmuseossa. Myös esillä olevat Helsingin menneisyyttä kuvaavat näyttelyt kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa.
Valokuvat, pienoismallit ja vanhat esineet on laitettu esiin kiinnostavasti ja taidokkaasti. Sieltä löytyy mm. vanhan ajan baari jonka jukeboxista voi soittaa Helsinki-aiheisia kappaleita.
Tonnin stifloja, Hakaniemen rantaa tai Kolmatta linjaa.

Lasten kaupunki- osion jätimme tällä kertaa riemumielin välistä ja purjehdimme sen sijaan kultturi-ihmisille sopivalla arvokkuudella Cafe Engeliin pistämään suut makiaksi sekä päivitykset kuulumisista kuntoon

Olen kuitenkin aikeissa suunnata myös lapsille suunnattuun näyttelyyn, kehuja olen kuullut useammalta taholta. Kera jälkikasvuni, luonnollisesti.           

Lopuksi manittakoon että kaikki yllämainittu on ilmaista (Cafe Engeliä lukuunottamatta.Ei kannata  rynnyiä sinne ilmaisen torttupalan toivossa)!

Se on minusta uskomatonta ja upeaa.
Luksusta, sanoisin.

Siispä kiiruhda ihminen, kiiruhda, sinä ehdit vielä!