perjantai 28. lokakuuta 2016

Aaveet ( sisältää vierailuja rajan takaa. Ei heikkohermoisille! )

Minä olen järjissäni oleva ihminen, usko pois! En usko yksisarvishoitoihin. En parantaviin kristalleihin tai selvännäkijöihin. En usko että syövästä voi parantua syömällä raakaravintoa, rukoilemalla tai tanssimalla cha cha chata.
Uskon kuitenkin tiettyjen yliluonnollisiksi nimettyjen ilmiöiden olemassaoloon. Uskon ettei ihminen tiedä kaikkea. Uskon kummituksiin- minun on pakko koska olen nähnyt ja kuullut sellaisen. Minulla ei ole syvempää tietoa siitä mikä kummitus on, enkä usko sellaisen pystyvän vahingoittamaan tai uhkaamaan minua millään tavalla. Äärimmäisen kiinnostavia ne jokatapauksessa ovat, ja pieni pelko piristää ihmistä.

Pimeän vuodenajan ja Halloween-viikonlopun ( tiedän, tiedän, amerikkalaista hapatusta mutta aika hauskaa sellaista) kunniaksi jaankin kanssanne muutaman kohtaamisen. Hullun leimaakaan en nimittäin pelkää. Hypätkää siis muijan kummitusjunan kyytiin ja pitäkää kinni hatuistanneeeeeeeeeeeeeee!




On 1990-luvun loppupuoli ja minä herään klo.03 mikä on epätavallista. Olen nuori ja minua on siunattu jämerillä unenlahjoilla. Nousen jostakin syystä istumaan sängyssäni ja katson avoimesta makuuhuoneen ovesta viereiseen huoneeseen joka toimii työ/ vierashuoneena. Vuokraamamme pienen,vanhan omakotitalon ulkolampuista kajastaa sisään hiukan valoa.


Huoneessa istuu nainen, taitettavalla retkijakkaralla joka on jäänyt keskelle lattiaa kirpputoripäivän jäljiltä.
Naisella on ruskeat hiukset poninhännällä, valkoinen, hihaton paita ja pyöräilyshortsit. Jumppa-asu, hoikka nainen, jumpannut enemmänkin.
Hän istuu sivuttain minun, kyynärpäät polvien päällä ja päätään käsiinsä nojaten. Huojuttaa itseään pienellä liikkeellä edestakaisin.
Epätoivoinen, tuskainen, ahdistunut nainen.

Oloni on epäuskoinen. Öinen vieras ei näytä tutulta. Ja vaikka näyttäisikin ei hänen pitäisi istua kodissani  huojumassa keskellä yötä.
Tiedän olevani täysin hereillä. Puristan silmäni kiinni hetkeksi, ravistelen samalla päätäni kai karistaakseni näkymän pois. Avatessani silmät nainen on yhä siinä.Välillämme on matkaa noin viisi metriä.
Poikaystäväni nukkuu vieressäni sikeästi.Mietin herätänkö hänet, mutta tuntuu siltä että  pitää olla aivan hiljaa. Outoa kyllä en ole kovinkaan peloissani mutta ällistynyt, hämmentynyt ja hiukan innostunutkin olen.
Tajuan ettei nainen ole lihaa ja verta, mitä hän sitten on on kysymys johon mieluusti haluaisin vastauksen. En silti halua kysyä sitä tuskaiselta jumpparilta itseltään.
Suljen ja avaan silmiäni vielä pari kertaa, ja sitten nainen on poissa. Kohtaamisemme kesti noin 3-4 minuuttia.

Aamulla kerron poikaystävälleni öisestä vieraasta. Hän uskoo kertomani mutta selvästi epäilee minun nähneen unta tai kenties kärsinineen harhoista.Tiedän ettei ole tapahtunut kumpaakaan.

Muutaman kuukauden kuluttua talon muualla suomessa asuvat omistajat ilmoittavat myyvänsä sen. Meidän pitää etsiä uusi koti, ja vuokraemäntä tulee käymään katsastaakseen talon kunnon ja ottaakseen kuvia myynti-ilmoitusta varten. Olen miettinyt kerronko hänelle näkemästäni, ja päätynyt monestakin syystä siihen etten kerro.
Tarjoamme kahvit, ja kahvipöydässä vuokraemäntä kertoo tilanteesta jossa hän osti talon. Se tilanne on ollut ikävä: Isä, äiti, kaksi pientä lasta. Sitten kolmiodraama, avioero, isä lähtee ja äiti jää asumaan tähän taloon lasten kanssa. Ja päättää olla se joka lähtee lopullisesti, ei aio enää elää.
Vuokraemäntä ei mene yksityiskohtiin mutta antaa ymmärtää että tuo lähtö tapahtui täällä, tässä talossa.
 



Tuntuu kuin kylmä koura puristaisi sisuskalujani ruttuun. Katsomme poikaystäväni kanssa toisiamme. Vaikka olen maalaisjärjellä varustettu, skeptismiinkin taipuvainen ihminen en voi olla yhdistämättä mielessäni epätoivoista jakkaranaista juuri kuulemaamme ja täällä tapahtuneeseen tragediaan. Eikä voi poikaystävänikään.

En näe naista enää niinä parina kuukautena jotka asumme talossa. Silti ajattelen häntä, ja perhettä joka oli talossa ennen meitä, suren tuntemattomille tapahtunutta ja lapsia jotka jäivät äidittömiksi. Mahtoiko tuolla äidillä olla ruskea tukka ja poninhäntä?




Useita vuosia myöhemmin olen töissä rakennuksessa joka toimi ennen vankilana. Vanhat kiviseinät voisivat kertoa monia rupisia riimejä ja karmeita tarinoita. Ja kertovatkin.
Myös moni työtoveri kertoo hämmentävistä havainnoistaan: askelia ja laahaavia ääniä aamuyöllä, paukutusta, ulinaa ja selittämätöntä puheensorinaa. Kaikki kummittelukliseet toteutuvat täällä.Voisiko vanhassa vankilassa oikeastaan toisin ollakkaan?



 Dramaattisiin ja hyvinkin viihdyttäviin tapahtumiin kuuluu mm erään kollegani todistama laitoskokoisen Edam-juuston omatoiminen hyppy pöydältä alas. Minä ja toinen työntekijä kuulemme yövuorossa kuinka kahvinkeitin aivan selvästi laulaa Macarenaa ( ja kyllä,pidättäydyn edelleen aiemmassa lausunnossani oman järkeni selkeydestä). Osa työryhmästä on kuitenkin on aidosti peloissaan eikä halua enää olla yksin tietyissä tiloissa.

Huipentuma koetaan  aamuyön tunteina eräässä yövuorossa. Olemme yhdessä työkaverini kanssa sisääntulokerroksen keittiössä. Sitten kuulemme molemmat täysin selvästi kuinka raskas, metallinen ulko-ovi pamahtaa, sitten aukeaa väliovi ja joku kulkee keittiön seinän takana olevaa käytävää pitkin kohti pukuhuoneina toimivia entisiä eristyssellejä. Katsomme hämmästyneinä toisiimme ja päättelemme että joku aamuvuorosta on tullut töihin todella aikaisin. Tarkistuskäynti paljastaa kuitenkin sekä käytävän että pukuhuoneet tyhjiksi.Tuntuu hiukan..hmm, epämukavalta. Lupaan mielessäni etten enää naura hyppiville juustoille.


Myös nykyisen, vuonna 1923 rakennetun kotimme asujaimistoon kuuluu ilmeisesti jonkinsortin kotikummitus, peikko tai hammajainen, mitä näitä nyt on. Se ei oikeastaan haittaa meitä millään tavalla, talo on toivottanut meidät tervetulleeksi ensi tapaamisesta alkaen ja sen ilmapiiri on hyvä.

Tämä kulkija olevaisen yöpuolelta tekee itsensä tiettäväksi satunnaisesti, muunmuassa askelilla ja ulko-oven paukuttamisella. Klo. 02 hän laahaa usein jotain pitkin eteiskäytävää. Olen pitkäksi venyneinä iltoina katsellut kelloa ja siirtynyt tarkoituksella yläkertaan peiton alle ennen kyseistä kellon lyömää. Laahaavaa ääni öisessä talossa karmii selkäpiitäni vaikka pelkääväni en myönnä!



Viime kesänä, keskellä kirkasta kesäpäivää, kuulimme esikoisen kanssa keittiöön kun joku juoksi vauhdilla ulos leikkihuoneesta ja olohuoneen läpi terassille. Arvelimme kumpikin kuopuksen olleen asialla, mutta mennessämme katsomaan tyttö istui rauhassa leikkimässä viereisessä huoneessa. Esikoinen vaikutti hiukan huolestuneelta näkymättömästä juoksijasta mutta loppujen lopuksi totesimme naureskellen kotikummituksemme olleen taas asialla.Tai sen ujon kotitontun joka by the way asuu kenkäkaapissamme.

Eikä tässä vielä kaikki, mutta säästän osan aaveiden esiinmarssituksesta mahdollista jatko-osaa varten.Ainakin kansanopiston horror-hiippailija ja pahaenteinen pihapiiri odottavat pääsyä päivänvaloon.
Toivotan teille karmaisevaa ja hurmaisevaa viikonloppua, kuolevaiset! Polttakaa kyntttilöitä ja kuunnelkaa pimeyttä tarkkaan.. ehkä nuo askeleet jotka kuulet ovatkin kaikuja jostain hyvin, hyvin kaukaa..




8 kommenttia :

  1. Samaisessa vankilassa sun kanssa yövuorossa minäkin lopetin epäilemästä toisten puheita yliluonnollisista. Muistatko kun oltiin keittiössä (ainakin sinä, minä ja joku kolmas?) ja sitten siinä meidän välissämme kuului kovaa koriseva naisenhuuto; aivan kuin joku kuristaisi häntä. Jähmetyttiin kaikki ja sä ekana tajusit lähteä katsomaan oisiko naistenosastolla jollakin hätä. Se ääni tuli niin selvästi siitä meidän väliltä, että mulle ei tullut edes mieleen, että ääni tulisi jostain kerroksista. Kaikki asiakkaat nukkuivat ja tehtiin vielä jotain huutotestejäkin muistaakseni myöhmmin. Sen jälkeen mä en enää ilta-aikaan kylkenut yksin kellarissa/keittiössä; läksin töistäkin ehdottomasti jonkun kanssa yhtäaikaa. Enkä todellakaan mennyt yksin yöpalalle. Johtaja suositteli työterveyttä.

    VastaaPoista
  2. Aune,muistan todellakin sen karmivan huudon.Sen alkulähde jäi hämärän peittoon yrityksistä huolimatta.Oli kieltämättä melko hyytävä hetki.Vaikka olin yksin kellarikerroksessa öiseen aikaan tuon huuto yössä-episodin jälkeenkin niin kyllä olo hiukan epämukava siellä oli. Johtaja oli hiukan hakoteillä..tuskin olisi apu kellariasukkien yömeininkeihin työterveydestä löytynyt.Kummitusten lääkitys kohdalleen 😂?

    VastaaPoista
  3. Rouva Kummitus, kuten häntä kutsuin, oli mielenkiintoinen tapaus. Toivottavasti on jo päässyt sinne ulottuvuuteen, missä ei tarvitse enää töissä käydä ☺

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa tosiaan mielenkiintoiselta! Näitköhän tuota rouvaa vai ilmaisiko hän olemassaolonsa muilla keinoilla..?

      Poista
    2. Niin no sie et tietenkään tunnista miuta, ku nimettömänä kommentoin. Se on kahdesta Niinasta se pidempi täällä, kun kommentoi. Moi ☺ Eli riittävän paljon ja kattavasti oli Rouvasta havaintoja.

      Poista
    3. No moi pidempi Niina 😀! Eli kyseessä onkin siis yhteinen tuttavuutemme,rouva kummitus.Tai ehkä myös herra tai pari.Luulen että heitä oli monta!

      Poista
  4. Olisi todella voinut jättää jotain lääkkeitä tarjolle. 😨. Tuosta yöstä kyllä muuttui mun suhtautuminen "yliluonnollisiin" juttuihin. On ihan varmaa, että tiede ei ole vielä kaikkea mitä maailmassa on meneillään selvittänyt. Ja silti munkin on vaikea uskoa enkeleihin, jollaisen yksi läheiseni on nähnyt ja kuullut äitinsä kuolinpäivänä. Ei vielä tiennyt äidin kuolemasta. No..hänen kohdallaan uskon kyllä.

    Rouva kummituksella oli raskas käynti. En mieltänyt naiseksi muuta kuin tuona kuristusääniyönä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä.Paljon jää ihmisen tiedon ja ymmärryksen ulkopuolelle.Ja luulen muuten että kummituksia oli useampia.Rouvia ja herroja.

      Poista