Vuosi

Eräänä aamupäivänä viime marraskuussa me saavuimme. Ensin minä ja siippani, sitten muuttomiehet, illalla lapset.
Miehet saivat ajettua ison auton pientä pihatietä pitkin oven eteen.Kantoivat sisään liikaa tavaraa.

Talo tuoksui maalilta, tapetilta ja omalta itseltään,raikkaan juurevalta. Meille sopivalta kodilta, kuitenkin vielä vieraalta. Yksi toteutunut unelma.
Sen marraskuun oli ympärillä harmaata, pimeää, pimeää. Ja harmaata. Sisällä valoa, muuttokaaos ja hillittömästi hämähäkkejä. Söin enemmän pullaa kuin koskaan. Tilasin nettikaupasta supervenyviä housuja.
Maalle muutto marraskuussa ottaa ihmiseltä luulot pois.

Joulukuu iloineen ja valoineen saapui eikä hetkeäkään liian aikaisin. Vierailin tiuhaan tahtiin woimaannuttamassa itseäni ja keventämässä lompakkoani Villa Nokkosessa. Koristelumoponi keuli,karkasi käsistäni ja hurjasteli ympäri uutta huusholliamme jättäen jälkeensä tonttuja, kukkia, valosarjoja ja juuttipussukoita. Pullien ohelle ruokalistaani ilmaantui pipparkakkuja jotka huuhdoin alas marketin halpisglögillä. Raskas koristelupuhde vaati raskaat huvit.
Kävi paljon vieraita, katsomassa uutta kotia ja meitäkin.Nautimme vieraiden kanssa runsaasti leipomotuotteita.

Vuodenvaihteen jälkeen aloin olla erittäin närkästynyt piileskelevään talveen. Harmautta, ruskeutta, jokunen naurettavan pieni valkoinen pössähdys joka imitoi ala-arvoisesti lumisadetta.Erityisen paheksuttava tällainen tilanne oli maaseutuolosuhteissa joihin kaupunkilainen oli muuttanut  ikuisen idyllin toivossa (idylliin luonnollisesti kuuluvat hanget korkeat nietokset ja kansallispukuinen neito pellon laidassa).
 Päätimme matkata öisessä  autojunassa kohti villiä pohjoista. Ahtautuminen junan nukkekotikokoiseen kahden vuoteen makuuvaunuun nelihenkisen, liukasliikkeisen ja riittävästi temperamenttia omaavan perheen voimin oli seikkailu sinänsä.
Lähtisin uudelleenkin.

Levillä pääsimme totisesti talvitunnelmaan. Pakkasta oli parhaimmillaan noin -40C, henkilökohtainen pakkasennätykseni tuli rikotuksi.
Ulkoilu muodostui hiukan haastavaksi mutta pohjoinen näyttäytyi uskomattoman kauniina.
Vierailimme jäähotellissa ja huonoimmassa ja ylihintaisimmassa fondue-ravintolassa ikinä.
Oman auton mukanaolo laajensi näkökulmia mukavasti.

Kun palasimme kotiin keli oli kipakoitunut myös  Etelä-Suomessa. Lämmityskattilamme oli luonnollisesti päättänyt ryhtyä lakkoon poissaollessamme ja kotona odotti noin + 10 asteen lämpötila. Se tuntui lähes kuumalta Siperia-tyyppisen loman jälkeen.

Helmi- ja maaliskuu olivat jo oikeastaan täynnä kevättä. Tai kenties kevät oli pesitynyt korvieni väliin. Alkoi tuntua siltä että olemme ankkuroituneet uuteen paikkaan. Lapset olivat tyytyväisiä. Talomme oli jo koti. Ostamani magnolian oksa puhkesi kukkaan.
Ympäristö laajoine metsineen yllätti ainutlaatuisuudellaan ja monimuotoisuudellaan. Retkeilimme ja hämmästelimme. Mitään näin hienoa emme olleet odottaneet. Myös kulttuurierot maalaiskylän ja pääkaupungin väliltä olivat näyttäytyneet vaikka matka ei kilometreissä kovin pitkä olekaan.

Kylän marketissa kaksi ihmistä kassalla on jono.Viimeistään kun kolmas ilmaantuu kuulutetaan kassoille ruuhka-apua. Alussa luulin kassaneidon painaneen vahingossa avunpyyntönappia mutta kyseessä onkin vakiintunut käytäntö.Ruuhka liikenteessä tarkoittaa sitä että joutuu odottamaan risteyksessä enemmän kuin kolmekymmentä sekuntia.
Muutoin liikennekulttuurissa on toivomisen varaa. Ylinopeudet mutkaisilla, vailla kevyenliikenteenväyliä olevilla teillä ovat enemmän sääntö kuin poikkeus.Tunnen usein suurta houkutusta seisoa kotiristeyksessä näyttämässä ohi kaahaaville asennevammaisille kansainvälisiä käsimerkkejä.Toistaiseksi on ollut sen verran muutakin puuhaa että mielitekoni odottaa vielä täyttymystään.

Huhtikuussa sain mieheltäni elämäni parhaan syntymäpäivälahjan, kameran.Maailma linssin läpi on kiehtova, eri perspektiivissä ja erilaisia ajatuksia, tunteita ja oivalluksia herättävä kuin paljaan silmän näyttämä maailma.Se näyttää ihmeellisiä, pieniä yksityiskohtia joita ei muuten näkisi. Kamerani kanssa olen viettänyt tunteja metsässä, mennyt paikkoihin joihin en muuten olisi mennnyt,rymynnyt aamuöisissä ojissa ja etsinyt omenalle sopivaa kuvakulmaa tuskastumiseen asti.
Kamera antoi sysäyksen myös tähän blogiin ja ensimmäisen postauksen tein huhtikuussa.

Toukokuusta mieleeni jäi erityisesti reissumme puutarhamyymälään jonka patsastarjonta oli häkellyttävä. Toteutin haluni ottaa selfie hirven peräpään kanssa.
Paaluumatkalla lapset olivat niin nälkäisiä että päätimme pysähtyä huoltoasemalle syömään. Riitaisissa tunnelmissa ja tunkkaisessa ympäristössä syöty huono lounas oli lopuillaan ja  haalin tavaroita kasaan kevätpipo puristaen kun kuulin huudot.
Vähän matkan päässä mies piti pystyssä, nytkähtelevää, iäkkäämpää naista ja huusi. Mennessäni toisen asiakkaana olleen naisen kanssa paikalle selvisi että ruoka oli jumittunut nyt jo sinertävän rouvan nieluun tai hengitysteihin. Sen jälkeen kaikki tapahtui ikäänkuin oudolla automaattiohjauksella.
 Koko ympäröivä maailma hävisi ja mieleeni nousi tilanteen edetessä selkeitä toimintaohjeita,kaukaisten opiskeluaikojen ja ensiapukurssien kaikuja. Käytin heimlichin otetta ensimmäistä kertaa elämässäni. Jouduin toistamaan manööverin neljä tai viisi kertaa. Rouva ehti menettää tajuntansa ja mennä hyvin siniseksi.Ohjeistava ääni päässäni kehotti valmistautumaan elvytyksen aloittamiseen kun kuulin hyvin hentoa korinaa. Kiitos Herra Heimlich, kiitos! Kovia kokeneen rouvan hengitys palautui, väri oli taas sellainen kuin elävien kirjoissa olevalla kuuluukin ja ambulanssin saapuessa hän oli jo tajuissaan.
Oloni oli melko tutiseva ja epätodellinen tilanteen jälkeen. Huono huoltoasema lounas, lapsen kiukuttelu tai ukon väärän väriset sukat menettivät painoarvonsa.
Vasta myöhemmin olen pystynyt iloitsemaan siitä että rouva selvisi, pystyin auttamaan, etten jähmettynyt, ja että  minulle on aikanaan ensiaputaitoja opetettu. Menkää ensiapukurssille, ihmiset! Kuka tahansa voi antaa ensiapua kunhan muutama perustaito on tallennettuna nupin uumeniin.

Kesäkuukaudet kuluivat pikakelauksella, kuten niillä on tapana, ja tekin olitte jo kyydissä!
Muumeja, laivareissu, hirvinuorukaisia pihamaalla, talitiaisperhe pihapöntössä. Liikaa jäätelöä ja liian pitkiksi valvottuja, upeita kesäöitä.
Puutarha oli suuri ilon ja ihmetyksen aihe mutta myös armoton orjapiiskuri. Haikailemani tsehovilainen rappiotunnelma syntyi paikoittain kuin itsestään. Lapset viettivät hirviön syleilyssä kymmeniä tunteja, ja oikeastaan piha näytti jotenkin autiolta kun trampoliini siirtyi  talviteloille.Ensi kesään jäi terassilla nukkuminen, aina oli liian kylmää!

Nyt talvi on täällä.
Lumi on kaunistanut kaiken ainakin hetkeksi, piilottanut alleen ne märät lehdet jotka eivät ehtineet haravan hampaisiin. Odottavat siellä kevättä ja laiskanpulskeita puutarhureita.
Tänään haimme lintulaudan esiin ja aloitimme 24/7 buffettarjoilun. Innokkaimmat siipiveikot ovat jo vierailleet herkkupöydässä.

Syksyn suurin mörkö, kuopuksen leikkaus, on selätetty onnistuneesti. Esikoisen koulutaival on alkanutkaikinpuolin myönteisissä merkeissä.

Minä olen ollut suurenmoisen kiltti.Odotan jo joulupukkia.
 

Muutkin palaset ovat ehkä vihdoin asettumassa paikalleen. Kulunut viikko on ollut yllätyksellinen. Juuri nyt olemme tekemässä isoja päätöksiä.Vaikeita, monimutkaisia, tunnelatautuneita.
Ovia on menossa kiinni, ja ovia on avautumassa, riippumatta siitä mihin lopputulokseen päädymme.
 Sellaista se on, elämänmeno.
Hyvä päätös eläväiselle, ihanalle, kauniille ja kauhealle, rupiselle ja rouhealle vuodelle täällä.

Talvista tunnelmointia viikonloppuunne, ihmiset! Hakekaa marketista ne glögit ja rusinat ja polttakaa kynttiläänne vain toisesta päästä!

.

Aaveet ( sisältää vierailuja rajan takaa. Ei heikkohermoisille! )

Minä olen järjissäni oleva ihminen, usko pois! En usko yksisarvishoitoihin. En parantaviin kristalleihin tai selvännäkijöihin. En usko että syövästä voi parantua syömällä raakaravintoa, rukoilemalla tai tanssimalla cha cha chata.
Uskon kuitenkin tiettyjen yliluonnollisiksi nimettyjen ilmiöiden olemassaoloon. Uskon ettei ihminen tiedä kaikkea. Uskon kummituksiin- minun on pakko koska olen nähnyt ja kuullut sellaisen. Minulla ei ole syvempää tietoa siitä mikä kummitus on, enkä usko sellaisen pystyvän vahingoittamaan tai uhkaamaan minua millään tavalla. Äärimmäisen kiinnostavia ne jokatapauksessa ovat, ja pieni pelko piristää ihmistä.

Pimeän vuodenajan ja Halloween-viikonlopun ( tiedän, tiedän, amerikkalaista hapatusta mutta aika hauskaa sellaista) kunniaksi jaankin kanssanne muutaman kohtaamisen. Hullun leimaakaan en nimittäin pelkää. Hypätkää siis muijan kummitusjunan kyytiin ja pitäkää kinni hatuistanneeeeeeeeeeeeeee!

On 1990-luvun loppupuoli ja minä herään klo.03 mikä on epätavallista. Olen nuori ja minua on siunattu jämerillä unenlahjoilla. Nousen jostakin syystä istumaan sängyssäni ja katson avoimesta makuuhuoneen ovesta viereiseen huoneeseen joka toimii työ/ vierashuoneena. Vuokraamamme pienen,vanhan omakotitalon ulkolampuista kajastaa sisään hiukan valoa.

Huoneessa istuu nainen, taitettavalla retkijakkaralla joka on jäänyt keskelle lattiaa kirpputoripäivän jäljiltä.
Naisella on ruskeat hiukset poninhännällä, valkoinen, hihaton paita ja pyöräilyshortsit. Jumppa-asu, hoikka nainen, jumpannut enemmänkin.
Hän istuu sivuttain minun, kyynärpäät polvien päällä ja päätään käsiinsä nojaten. Huojuttaa itseään pienellä liikkeellä edestakaisin.
Epätoivoinen, tuskainen, ahdistunut nainen.

Oloni on epäuskoinen. Öinen vieras ei näytä tutulta. Ja vaikka näyttäisikin ei hänen pitäisi istua kodissani  huojumassa keskellä yötä.
Tiedän olevani täysin hereillä. Puristan silmäni kiinni hetkeksi, ravistelen samalla päätäni kai karistaakseni näkymän pois. Avatessani silmät nainen on yhä siinä.Välillämme on matkaa noin viisi metriä.
Poikaystäväni nukkuu vieressäni sikeästi.Mietin herätänkö hänet, mutta tuntuu siltä että  pitää olla aivan hiljaa. Outoa kyllä en ole kovinkaan peloissani mutta ällistynyt, hämmentynyt ja hiukan innostunutkin olen.
Tajuan ettei nainen ole lihaa ja verta, mitä hän sitten on on kysymys johon mieluusti haluaisin vastauksen. En silti halua kysyä sitä tuskaiselta jumpparilta itseltään.
Suljen ja avaan silmiäni vielä pari kertaa, ja sitten nainen on poissa. Kohtaamisemme kesti noin 3-4 minuuttia.

Aamulla kerron poikaystävälleni öisestä vieraasta. Hän uskoo kertomani mutta selvästi epäilee minun nähneen unta tai kenties kärsinineen harhoista.Tiedän ettei ole tapahtunut kumpaakaan.

Muutaman kuukauden kuluttua talon muualla suomessa asuvat omistajat ilmoittavat myyvänsä sen. Meidän pitää etsiä uusi koti, ja vuokraemäntä tulee käymään katsastaakseen talon kunnon ja ottaakseen kuvia myynti-ilmoitusta varten. Olen miettinyt kerronko hänelle näkemästäni, ja päätynyt monestakin syystä siihen etten kerro.
Tarjoamme kahvit, ja kahvipöydässä vuokraemäntä kertoo tilanteesta jossa hän osti talon. Se tilanne on ollut ikävä: Isä, äiti, kaksi pientä lasta. Sitten kolmiodraama, avioero, isä lähtee ja äiti jää asumaan tähän taloon lasten kanssa. Ja päättää olla se joka lähtee lopullisesti, ei aio enää elää.
Vuokraemäntä ei mene yksityiskohtiin mutta antaa ymmärtää että tuo lähtö tapahtui täällä, tässä talossa.
 

Tuntuu kuin kylmä koura puristaisi sisuskalujani ruttuun. Katsomme poikaystäväni kanssa toisiamme. Vaikka olen maalaisjärjellä varustettu, skeptismiinkin taipuvainen ihminen en voi olla yhdistämättä mielessäni epätoivoista jakkaranaista juuri kuulemaamme ja täällä tapahtuneeseen tragediaan. Eikä voi poikaystävänikään.

En näe naista enää niinä parina kuukautena jotka asumme talossa. Silti ajattelen häntä, ja perhettä joka oli talossa ennen meitä, suren tuntemattomille tapahtunutta ja lapsia jotka jäivät äidittömiksi. Mahtoiko tuolla äidillä olla ruskea tukka ja poninhäntä?

Useita vuosia myöhemmin olen töissä rakennuksessa joka toimi ennen vankilana. Vanhat kiviseinät voisivat kertoa monia rupisia riimejä ja karmeita tarinoita. Ja kertovatkin.
Myös moni työtoveri kertoo hämmentävistä havainnoistaan: askelia ja laahaavia ääniä aamuyöllä, paukutusta, ulinaa ja selittämätöntä puheensorinaa. Kaikki kummittelukliseet toteutuvat täällä.Voisiko vanhassa vankilassa oikeastaan toisin ollakkaan?

 Dramaattisiin ja hyvinkin viihdyttäviin tapahtumiin kuuluu mm erään kollegani todistama laitoskokoisen Edam-juuston omatoiminen hyppy pöydältä alas. Minä ja toinen työntekijä kuulemme yövuorossa kuinka kahvinkeitin aivan selvästi laulaa Macarenaa ( ja kyllä,pidättäydyn edelleen aiemmassa lausunnossani oman järkeni selkeydestä). Osa työryhmästä on kuitenkin on aidosti peloissaan eikä halua enää olla yksin tietyissä tiloissa.

Huipentuma koetaan  aamuyön tunteina eräässä yövuorossa. Olemme yhdessä työkaverini kanssa sisääntulokerroksen keittiössä. Sitten kuulemme molemmat täysin selvästi kuinka raskas, metallinen ulko-ovi pamahtaa, sitten aukeaa väliovi ja joku kulkee keittiön seinän takana olevaa käytävää pitkin kohti pukuhuoneina toimivia entisiä eristyssellejä. Katsomme hämmästyneinä toisiimme ja päättelemme että joku aamuvuorosta on tullut töihin todella aikaisin. Tarkistuskäynti paljastaa kuitenkin sekä käytävän että pukuhuoneet tyhjiksi.Tuntuu hiukan..hmm, epämukavalta. Lupaan mielessäni etten enää naura hyppiville juustoille.

Myös nykyisen, vuonna 1923 rakennetun kotimme asujaimistoon kuuluu ilmeisesti jonkinsortin kotikummitus, peikko tai hammajainen, mitä näitä nyt on. Se ei oikeastaan haittaa meitä millään tavalla, talo on toivottanut meidät tervetulleeksi ensi tapaamisesta alkaen ja sen ilmapiiri on hyvä.

Tämä kulkija olevaisen yöpuolelta tekee itsensä tiettäväksi satunnaisesti, muunmuassa askelilla ja ulko-oven paukuttamisella. Klo. 02 hän laahaa usein jotain pitkin eteiskäytävää. Olen pitkäksi venyneinä iltoina katsellut kelloa ja siirtynyt tarkoituksella yläkertaan peiton alle ennen kyseistä kellon lyömää. Laahaavaa ääni öisessä talossa karmii selkäpiitäni vaikka pelkääväni en myönnä!

Viime kesänä, keskellä kirkasta kesäpäivää, kuulimme esikoisen kanssa keittiöön kun joku juoksi vauhdilla ulos leikkihuoneesta ja olohuoneen läpi terassille. Arvelimme kumpikin kuopuksen olleen asialla, mutta mennessämme katsomaan tyttö istui rauhassa leikkimässä viereisessä huoneessa. Esikoinen vaikutti hiukan huolestuneelta näkymättömästä juoksijasta mutta loppujen lopuksi totesimme naureskellen kotikummituksemme olleen taas asialla.Tai sen ujon kotitontun joka by the way asuu kenkäkaapissamme.

Eikä tässä vielä kaikki, mutta säästän osan aaveiden esiinmarssituksesta mahdollista jatko-osaa varten.Ainakin kansanopiston horror-hiippailija ja pahaenteinen pihapiiri odottavat pääsyä päivänvaloon.
Toivotan teille karmaisevaa ja hurmaisevaa viikonloppua, kuolevaiset! Polttakaa kyntttilöitä ja kuunnelkaa pimeyttä tarkkaan.. ehkä nuo askeleet jotka kuulet ovatkin kaikuja jostain hyvin, hyvin kaukaa..

Päivä syö naista, nainen ei syö hevosta

Tämä tarina perustuu vahvasti tositapahtumiin. Antakaa armeliaasti anteeksi mahdolliset kirjoitusvirheet ja oudot ajatuksenkulkemat. Elämä on ammentanut osansa kertojan kapasiteetista.

Päivä alkoi ihanasti. Liiankin ihanasti kenties. Syysaurinko loisti, maa oli kuuran koristama ja nainen tiesi tänään saavansa kauan kaivattua omaa aikaa.

Hän valokuvasi aamua ja katseli muuttolintuja. Nautti hitaasti.

Kotona hän havaitsi että suunniteltu pintasilaus yleisen järjestyksen saavuttamiseksi ei riittäisi. Sairaala- ja toipilaselämään keskittyminen oli saattanut torpan turmion tilaan.Yksi asia johti toiseen ja nainen huomasi hilluvansa imurin varressa ja poimivansa kuolleita ötököitä lelukorien pohjalta.
Hän tajusi ettei aika riittäisikään siihen kaikkeen suunniteltuun mukavampaan kuin hyönteisvainaiden saattaminen viimeiselle matkalle.

Naista alkoi jo tässä vaiheessa ns. ottaa kupolista, tämä jatkuva elämän sotkuisuus, siivoamisen turhauttava toistuvuus ja ylipäätään aikuisen ihmisen ainaiset taakat.
Suivaantuneena hän tarttui tiskirättiin tarpeetonta voimaa käyttäen. Samalla halki ilman lensi räkivän pienokaisen tilan tutkimiseen käytetty, pöydälle unohtunut kuumemittari. Pienet sirpaleet kimaltelivat juuri imuroidulla keittiön lattialla koreina kuin Kohinoor-timantit. Nainen haki jälleen imurin näyttämölle ja tarttui toimeen, riuhtaisten tuolin pois tieltä, jälleen tarpeettomalla voimalla, mitään virheistään oppimatta.

Hupsispupsishuppelijupsis! Pöydän pyyhinnän tieltä nerokkaasti avonaisena tuolille asetettu luumusosepurkki pomppasi kaksoisvoltilla ilmaan, roiskien mennessään ruskeaa sörsseliä tuoleille, lattialle, pöydälle ja laskeutuen näyttävästi naisen villasukille.

Siivottuaan sotkunsa turhautunut nainen pakeni kohti makuukammariaan. Siellä hänet vastaanotti pörinäkuoro. Ampiaisia ikkunassa, taintuneena lattialla, ampiaisia vaatehuoneessa jonne pieni retkikunta oli löytänyt tiensä jo aiemmin. Nainen oli virittänyt oveen näyttävän varoituskyltinkin.
Siivekkäät olivat  perustaneet pesänsä johonkin ulkolaudoituksen alle kesän aikana. Syksyn saapuessa ja kuningattaren annettua kesän palvelleillle alamaisilleen lähtökäskyn ulos kuolemaan ne pyrkivät kohtaloaan vastaan taistellen muuttamaan naisen luokse.
Kyllä maalla on mukavaa.

Myös nainen ryhtyi taisteluun, kuin myrkkypullolla ja lehtirullalla varustettu Xena. Taistelun voitto saavutettiin yhden pistoksen taktiikalla.

Ampiaisepisodin jälkeen naista koeteltiin muunnmuassa sisälle lentäneen talitiaisen ja kadonneen puhelimen taholta.Nuo tarinat ovat liian pitkäpiimäisiä ja ärsytystä aiheuttavia kerrottavaksi. Todettakoon kuitenkin että ne päättyivät onnellisesti.
Siinä vaiheessa kun oli aika lähteä tallille hoitamaan hevosta hän oli kypsää kauraa.
Kypsää nukkumaan, lukkiutumaan pimeään komeroon tai syömään kolme kiloa suklaata.
Toisaalta, mikään ei yleensä virkistänyt naista yhtä tehokkaasti kuin tuon kavioeläimen seura. Siispä nainen uskalsi laittaa toivonsa siihen että ilta korjaa antaa minkä päivä otti. Hän ei olisi voinut enää pahemmin erehtyä.

Tehtyään hevosensa kanssa pitkän kävelylenkin pitkin hämärtyviä peltoja, jutellen, katsellen kettuja, usvan nousua ja etelään matkaajien auroja punertuvalla taivaalla nainen oli iloinen ja rentoutunut ja niin oli hevonenkin.

Lähtiessään nainen ojensi kätensä ottaakseen riimun pois elukan päästä. Samaan aikaan tuo elukka heilautti päätään kohti naista, kysyäkseen josko taskun pohjalta löytyisi vielä naposteltavaa. Seurauksena  naisen sormi tökkäsi suoraan hevosen silmään, tai hevosen silmä naisen sormeen kuten nainen haluaa ajatella vähentääkseen syyllisyyttään. Kenties naisen keskisormi pönötti tavallistakin nakkimaisempana ja jäykkänä etukenossa aiemman ampiaisenpiston seurauksena. Jokatapauksessa eläinparka räpytteli vuotavaa silmäänsä, yritti hangata sitä jalkaansa vasten ja samalla saattaa loppuun lisäherkkujen ronkumistaan.
Seurattuaan tilannetta hetken naisen valtasi huoli, kiukku, täydellinen uupumus ja epäusko.Hän tajusi että paikalle tarvitaan eläinlääkäri. Päivystävä sellainen koska ilta oli jo pitkällä. Kallis sellainen, koska oli päivystysaika.
(Asiaan vihkitymättömille mainittakoon että hevosten lääkintä, hoito ja eläinlääkärikulut ovat yleensä omassa luokassaan.Toteuttamisen hankaluudessa, vaivaloisuudessa ja hintavuudessa.)

Päivystävä tohtori kysyi naiselta ensitöikseen, tilannekuvauksen kuultuaan "aiotteko syödä hänet? "
Nainen pidätteli hysteeristä naurua ja vastasi ettei todennäköisesti aio, toivon mukaan siihen ei tarvitsisi ainakaan ensiapuna mennä vaikka kieltämättä hänen vatsansa kurni ja elämä hevosenomistajan  kyllästytti hetkellisesti.
Vikkelän ajatuksenjuoksun omaava tohtori on jo ajatelmissaan valitsemassa sopivia silmätippoja. Osa niistä niistä nimittäin asettaa hevosen elinikäiseen teuraskieltoon. Perheenjäsentä ei popsita joten lääkitykseksi kävi paras mahdollinen vaihtoehto.

Silmästä löytyi haava,pitkä, ilmeisesti naisen kynnen tekemä, onneksi pinnallinen. Se, mikä uhkasi suistaa hevosnaisen lopullisesti raiteiltaan oli hoito-ohjeistus.Tohtori ilmoitti iloisesti että ensimmäisen vuorokauden ajan tippoja laitetaan KERRAN TUNNISSA.Toisena hoitovuorokautena jo helpottaa, joka toinen tunti rittää. Sen jälkeen siirrytään harvempaan tiputteluun.
Hoitometodi muistuttaa kiduskeinoa kopukoiden omistajia ajatellen.Mutta heitä ei nyt ajatella.

Nainen hakee kotoaan villasukat, huovan ja banaanin ja majoittuu viileähkön tallituvan muhkuraiselle sohvalle kidutettavaksi. Puhelin mölisee naisen hereille läpi yön, noin puolentoista tunnin välein ( kohtuuden nimissä on tunnin väliä vähän venytettävä). Kävelee kuutamon valaiseman pihan poikki talliin, saa vastaansa ilahtuneen hörinän ja ihmetyksen.Toisena yönä yksikään hevosista ei ihmettele outoa hiipparia.

Juodessaan tallituvan automaatin aamukahvia nainen arvelee joskus olleensa paremmassakin iskussa.

Nainen saa päiväsaikaan apua tallilta, ihanalta hevostäti Minnalta, mieheltään joka myös perehdytetään hevosen silmän hoidon tehtäviin.
Toisen vuorokauden lopulla nelijalkaisen ystävän silmä näyttää erinomaisen hyvältä, ja nainen on  onnellinen etteivät ponnistelut ole olleet turhia. Papparainen paranee!

Sanonta huoleton on hevoseton poika on paras sanonta koskaan, ja elämä on laifffia.
Rentouttavaa viikonloppua teille , kansalaiset!
Pitäkää kiinni hatuistanne jos tuulee älkääkä syökö lemmikkejänne jos ei ole pakko.

Toipilaita

Sairaalan jälkeen koti on paratiisi päällä maan. Hetken verran.
Sitten toipilaselämän ja arkielämän realiteetit alkavat näyttäytyä maisemia pehmentävän onnellisuususvan takaa.
Koti on edelleen paras paikka maailmassa, kovin paratiisimainen se ei kuitenkaan ole.

Aluksi kaikki on sekavaa, liian täynnä lääkeruiskuja, hoito-ohjeita ja sekalaisia, poukkoilevia tunteita.
Toipilasrutiinien opettelua ja taivuttamista kohdalleen, rutiineiksi. Kolmevuotiaan, kovia kokeneen ihmistaimen ko-operointi kotihoidon toimenpiteissä ei luonnollisesti ole vailla haasteita.
Erikoisruokavalion tarjoilu useamman viikon ajan on ajatuksenakin uuvuttava. Se on sitä myös toteutuksen tasolla.

Tiedän jo kokemuksesta ettei toipilaana ole vain operoitu lapseni vaan koko perhe. Sairaalaretki keikuttaa venettämme ja vaikuttaa jokaiseen. Se vaatii hiukan toipumista.

Esikoinen on väsynyt ja äreä, jäänyt vähemmälle vaikka yritämme kovasti.
Onneksi on futis, kaverit ja Lego-tapahtuma tulossa viikonloppuna.Onneksi mahtuu vielä hyvin syliin.

Eräs lupaus myötä- ja vastamäestä jonka tulimme miehen kanssa antaneeksi vuosia sitten punnitaan jälleen kerran tositoimissa.
Jonkin aikaa olemme kumpikin naama rutussa ruikuttavia nuutuneita, uupuneita riidanhaastajia.
Tarvitsisimme loman. Sitä ei ole näköpiirissä.

Monenlaisia riemunkirjavia ajatuksia tilanteen ratkaisemiseksi pulppuuaa kireään mieleeni.
Onneksi en toteuta niistä yhtäkään.

Oma korvienvälini on haastettuna myös viettäessäni pitkiä päiviä kotona pienen potilaani kanssa. Tunnen cabin feverin olevan nousussa ja näen Vuoden Uhrautuvaisin ja Kärsivällisin Äiti- mitalin liukuvan (jälleen) yhä kauemmas ulottuviltani.

Saan melodramaattisen marttyyrikohtauksen ja arvelen mahdollisesti tulevani hulluksi kun mies unohtaa tuoda kaupasta homejuustoa.

Kyllä lapsen sairaus tosiaan asettaa asiat oikeaan perspektiiviin ja  jalostaa ihmisen. NOT.
Jos se että toimii lastensairaalassa hoiturina ei tee ihmisestä enkeliä ei sitä totisesti tee myöskään potilaan vanhempana oleminen.

Vuodatan tunnelmiani rakkaalle ystävälle puhelimessa. Jo helpottaa! Myös linnut saapuvat apuun ja tarjoavat viihdettä meille jotka olemme kotimme vankina. Niitä on yht´äkkiä pihalla kymmenittäin ja ne ovat hyvin kiehtovia:
Keskenään taistelevia punatulkkuja, sinitiaisia, ja äreän näköisiä mustarastaita jotka käyvät omenavarkaissa. Tikka, kenties hän on palokärki, nakuttaa maanisesti talon seinää, pihapuuta ja vanhaa kantoa.Tilhet saapuvat kiljahdellen ja käyvät töyhdöt täristen jäljellejääneiden pihlajanmmarjojen kimppuun.
Katselemme tytön kanssa tipuja kiinnnostuneina, pieni osaa olla paikallaan ja ihmeen hiljaa  joten onnistun nappaamaan muutaman valokuvankin.

Onneksi lapsi ei ole kovin kivulias, ja parin päivän kuluessa särkylääkkeet voidaan lopettaa kokonaan. Hän toipuu muutenkin hyvin. Alkaa olla oma itsensä,  kuinka suunnattoman helpottavaa ja ihanaa, sen rinnalla homejuustopuutos ja siipan väärät mielipiteet kalpenevat (Kyllä. Mielipide voi todellakin olla väärä. Ainakin jos elää parisuhteessa).
Olen täynnä kiitollisuutta ja ylpeyttä pienestä soturiprinsessastani. Ja meistä muistakin, olemme taas voiton puolella.

Pystymme jo ulkoilemaan hiukan.
Teemme aarteenetsintämatkan kotipihan kalliolle. Mäyrällä on taas ollut kakkahätä, eikä ihan pieni sellainen.
Yäk minkälainen kakka, paheksuu lapsi innostusta äänessään.

Hän kerää liikuttavan omistautuneesti omaan sankoonsa oksia , jäkälää ja käpyjä.

Minä jään housuistani kiinni rappurallin kulmaan portailla pyllistellessäni. Lempifarkut repeävät, takalistooni tulee haava josta vuotaa verta.
Lapsi ei halua nähdä verta, tai kenties takapuoltani, kiljuu ÄLÄ NÄYTÄ,ÄLÄ NÄYTÄ

En näytä , vaan yritän summamutikassa suihkia septidiniä vammautuneeseen peräpäähäni kiroillen mielessäni menetettyjä housujani.

Sisällä hyödynnämme aarteita kauden ensimmäisten koristevalojen esillepanossa. Valoja luojan tähden tarvitaan nyt jos koskaan.

Ostan kotiin kukkia. Papukaijatulppaanit, koristekaalit ja leikkohyasintit (Nythän on melkein joulu) ovat jotenkin sadunomaisia. Ihastun erityisesti kaalien valkoisiin varsiin ja pällistelen niitä päivittäin ihmetyksen vallassa.Merkillistä.

Hemmottelen itseäni myös vierailemalla makeiskaupassa, hautausmaalla  ja Hulluilla Päivillä.

Hautasmaalla on kaunista, syön vaivihkaa suklaata taskustani, näyttävä mässäily vaikuttaisi sopimattomalta.

Hulluilla Päivillä nauran ääneen. En ole pitkään aikaan kuullut mitään yhtä naurettavaa kuin tavaratalossa loputtomana kaikuva ostobakkaneelien juontajaparin hölötys, tai kenties mökkihöperyys on tehnyt tehtävänsä. Nyt ostamaan, kuuluu kailotus, nyt otetaan ihan sitä ostorauhaa (anteeksi, siis mitä otetaan?), tehkää heräteostoksia, tänään on lupa hullutella!
Ainakaan täällä ei harjoiteta hienovaraista piilomainontaa.

Kuulutuksista inspiroituneena ostan puulastan, hinta 1,50 euroa.

Miehen kanssa päätämme järjestää jotain lomaa muistuttavaa toimintaa lähitulevaisuudessa
Näillä mennään!

Mitä parhainta viikonloppua teille, ihmiset! Teilläkin on lupa hullutella!