torstai 2. helmikuuta 2017

Hevoseton nainen

Hevosystäväni lähdöstä on nyt kulunut kaksi viikkoa.

Ensimmäiset päivät ovat pahimmat. Aivoni kieltäytyvät hyäksymästä sitä tosiasiaa ettemme ystäväni kanssa koskaan enää kohtaa. Sydän kuitenkin tietää sen. Epäusko ja lamauttava tyhjyyden tunne täyttävät mieltä vuoronperään. Kovin montaa kyyneletöntä hetkeä ei noissa päivissä ole.


.
Enkö koskaan istu kesäkuussa laitumen laidalla hyttysiä huitoen, katsellen ystäväni raukeaa nautiskelua ja illan vaihtumista yöksi ? Enkö tunne sen tutun turvan leikkisää töytäisyä selässäni, lämmintä puhallusta poskellani?
Enkö kiroa kavioeläimen kengityslaskun tyhjentämää tiliäni tai pakkoa poistua torppani lämmöstä pimeään, kuraiseen iltaan ( josta palattuani,saappaat ravassa ja naama punakkana, totean taas miten hyvää tekikään hevostella)?

En. En koskaan enää.

Tuntuu kuin elämääni olisi revennyt liikkumaton, musta aukko jonka repaleisia reunoja jäätävä viima heiluttelee.
Ilmaisussani häivähtänee ripaus melodraamaa , mutta miedommin en pysty ensimmäisten päivien tunnetta kuvaamaan.

Luulen että surun olemus on aika samantapainen oli kyseessä ihminen tai eläin. Menetyksen laaja-alaisuus ei luonnollisestikaan ole verrattavissa läheisen ihmisen kuolemaan, tiedän elämän jatkuvan ja selviäväni  surun yli.
Kukaan ei vähättele tai mitätöi menetystäni vaikka kyseessä on eläinystävä.
Kiitos siitä.

Moni suruun, sen vaiheisiin ja ikävään liittyvä klisee osoittautuu todeksi. Ulkona kulkiessani ystäväni tuntuu olevan kaikkialla. Pakkaslumen kimallus koiranputkissa, jalanjäljet meren jäällä ja talvitaivaan pastellisävyt saavat kyyneleet valumaan. Mitä kauniimpi näkymä sen vuolaammat kyyneleet.




Kun alkaa sataa lunta mietin onkohan hevoselle laitettu aamulla loimi päälle. Käsi ojentuu nakkaamaan leipäpussin viimeistä kantapalaa Höpön herkkuastiaan.
Liukastellessani jäisellä parkkipaikalla ehdin ajatella että onneksi hevosella on hokit.
Sydän tietää mutta aivot eivät vielä ymmmärrä.

Mieleni pyrkii ehdottelemaan  maailmankaikkeudelle kaupankäyntiä. Jos vielä kerran voisimme kohdata? Jos ystäväni ilmestyisi vaikka ihan vain hetkeksi tuohon omenapuiden alle, paikkaan joka tulee olemaan sen viimeinen leposija?
En ole ainakaan toistaiseksi liukunut hämärän rajamaille ja tajuan varsin hyvin tinkaukseni järjetömyyden mutta yritän silti. Maailmankaikkeus pysyy vaiti ja eikä  tuttua hevosen hahmoa näy vaikka kuinka tuijotan hämärtyvää puutarhaa.



Perhekuntamme äänenkäyttö ei ole vaisuimmasta päästä ja yleensä arvostan suuresti niitä hetkiä kun on täydellisen hiljaista.Nyt hiljaisuus tuntuu läpitunkevalta, se alleviivaa ja korostaa menetystä. 

Ensimmmäisenä viikonloppuna palaan tallille käymään läpi kaikki Höpön tavarat. Sinne meneminen on vaikeaa. Paikalle tulevat myös kaksi muuta Höpön elämään tiiviisti kuulunutta ihmistä.
Loimet, harjat, riimut. Lahjoitamme ne eteenpäin. Otan muistoksi pari harjaa joissa ystäväni vielä tuoksuu, riimun, jalkaheijastimet joita se käytti yhteisillä iltalenkeillämme.
Ystäväni elämää on kirjattu ylös kahdenkymmenen vuoden ajalta. Kaikki tallivihkot ovat tallessa. Luen niitä varmasti vielä joskus, sitten kun se tuntuu enemmän hyvältä kuin pahalta.



Juomme pullakahvit ja muistelemme pientä, suurta hevosta. Naurattaakin vähän.Tarinoita yhteisistä seikkailuista riittäisi luultavasti kirjan verrran.
Ehkä joskus ilmestyy mestariteos nimeltään " Ei päivääkään normaali hevonen".
Painakaa siis nimi mieleenne!

Vähitellen oloni alkaa hiukan helpottaa.

Ostan itselleni kimpun valkoisia jaloleinikkejä joita olen useasti himoinnut raaskimatta kuitenkaan niitä ostaa.
Nimeän ne mielessäni Höpön kukiksi.
Syön lounaaksi valtavan laskiaispullan ja katsomme mieheni kanssa muutaman jakson Tyttökultia ( erittäin olennainen osa allekirjoittaneen kriisinhallintaa).
 
Laitan kiitosviestin eläinlääkärille joka osasi hoitaa ystäväni lähdön juuri oikealla tavalla, empaattisesti, ammatilisesti ja rauhassa. Niin että paitsi Höpön elämästä myös kuolemasta jäi hyvä muisto.
Olen ikävä kyllä kuullut myös hyvin toisenlaisia tarinoita.



Mies jaksaa lohduttaa ja ymmärtää suruni hyvin. Lapset saavat minut nauramaan, pitävät kiinni rutiineissa ja tajuan entistäkin selvemmin miten tärkeä,rakas ja korvaamaton perheeni on.
Tajuan myös että rakastin hevostani vielä enemmän kuin kuvittelin.

Myös sukulaisilta, ystäviltä, ja tutuilta saatu tukio ja osanotto kannattelee. Ajan yhdeksi yöksi ystäväni luo Savoon. Potkukelkkailemme Saimaan jäällä upeissa maisemissa, syömme hyvin, puhumme läpi elämää ja kuolemaa. Pieni irtiotto tekee todella hyvää.



Blogipostaukseni ystäväni lähdöstä on ollut kaikkein luetuin Maalaiskylän muijan historiassa. Monella on samanlaisia kokemuksia, eläinystävä on lähtenyt. Moni tietää miltä minusta tuntuu ja moni kertookin sen.
Vilpitön ja  arvostava kiitos siitäkin. Kaikki kommenttinne ja osanottonne ovat olleet minulle merkityksellisiä ja auttaneet osaltaan eteenpäin.

Tänään ajoin Mäntsälään, Lemmikkilehtoon, ja hain ystäväni kotiin. Pienessä punaisessa mummonmökissä todotti harmaa,kannellinen muovisanko jonka sisällä ovat Höpön maalliset jäänteet.Kaunista, kirjavaa tuhkaa. Yllättävän painavaa.
Vastaanotto oli hyvin ystävällinen, juttelimme työntekijän kanssa hiukan Höpöstä. Paluumatkan se matkusti takapenkillä. Minua sekä itketti että nauratti, ja tilanteen saattamiseksi entistä absurdimmaksi juttelin äääneen ämpärissä matkustavalle ystävälleni. Uskon että kyytiläiseni osasi arvostaa monologiani.
Se oli hevonen joka ymmärsi hyvin puhetta.



Nähtäväksi jää onko hevosnainen minussa mennyt ystäväni mukana. Jonkinlainen kaipuu kavioeläinten pariin orastaa kyllä jo mielessäni.Alustavia suunnitelmia talleille kohdistuvista tunnusteluretkistä on  tehty.
Myönnettäköön että olen saattanut myös hiukan vilkuilla ilmoituksia vuokralle tarjottavista hevosista.
Hiukan.


Elämäni hevosen paikka on jo täytetty, eikä toista kertaa ei voi tulla.
Kenties kuitenkin  tilaa olisi uudelle  hevosystävälle jonka kanssa kulkea tähtitaivaan alla ja nauttia täti-ihmiselle sopivan hallitusta vauhdin hurmasta sänkipellolla.
Kun aika on.





torstai 19. tammikuuta 2017

Hyvästi, ystäväni

Minä en ole enää hevosenomistaja.

Kulunut viikko on ollut yksi elämäni vaikeimmista . Olen jättänyt pitkiä jäähyväisiä rakkaalle ystävälleni, toverilleni, terapeutilleni, perheenjäsenelleni.



Pienelle, suurelle hevoselle jonka ihmisenä sain olla niin kauan.
Joka toi mukanaan valtavan määrän iloa, onnea ja elämyksiä.
Joskus se kuskasi minut hulluden rajamaille ja vararikon partaalle. Elämyksiä olivat nekin hetket.

Kahdenkymmenen vuoden yhteinen tie on kuitenkin kuljettu nyt loppuun.
Ystäväni lähti tänään ikivihreille laidunmaille ja vei ison palasen minustakin sinne.
Huikea, suurisydäminen persoona, erikoinen elukka joka rakasti omenoita, tervan makua ja hyvää seuraa.
Ymmärsi puhetta vuosi vuodelta enemmän ja enemmän. Irvisti kameralle kun pyysin.
Se oli hevonen jolla oli paljon ystäviä. En ole ainoa jolle tämä menetys on suuri.







Minä ole itkenyt niin paljon että silmieni aluset ovat rohtuneet punaisiksi, ruttuisiksi pusseiksi. Talvi-ilma ja suolaisten kyyneleiden tulva on tuhoisa kombinaatio koko hipiää ajatellen (vinkkinä mainittakoon, säästäkää suuret surunne suveen!

Viimeisen viikon kuljimme yhdessä tuttuja maastoja, jätimme hyvästit pelloille, metsille. Pimeän luonnon keskellä kerroin ystävälleni vielä monesti kuinka tärkeä se on, kuinka rakas.
Tyhjä tila jonka se jättää tuntuu mahdottomalta täyttää.

Siivutin sille herkuksi ohuita omenaviipaleita joiden syöminen ei olisi kivuliasta huonokuntoisilla hampailla.Niin vanhoilla ja huonoilla ettei hevoseni enää pystynyt syömään heiniäänkään ilman kipua.
Silloin ihmisen pitää päättää, uskaltaa luopua ja kestää tuska. En olisi halunnut päättää, enkä kestää.

Lapset ja mies kävivät jättämässä hyvästit. Viimeiset ratsastukset, silitykset ja pusut.
Sydäntäsärkevää.





Kolmevuotias kyselee joka päivä kuolemasta paljon, yritän vastailla ja samalla itku kuristaa kurkussa.
Ekaluokkalainen on huolissaan voidaanko ihminenkin lopettaa jos purukalusto on päässyt pahaan jamaan.

Viimeisenä iltana kävelimme vierekkäin tutun lenkin. Olin iloinen siitä että hevosvanhukseni lajitoverit olivat jättäneet reitin varrelle poikkeuksellisen suuren määrän jyhkeitä kakkakasoja. Hevoseni haisteli hartaudella läpi jokaisen. Se tonki turvallaan esiin kuivia heiniä hangen alta ja mussutti niitä.Katseli kaukaisuuteen, välillä hieraisi minua turvallaan.
Minä kuuntelin sen askelten narskuntaa lumessa, kuivasin kyyneleitäni takin hihaan ja surin menetykseni suuruutta.

Tänä aamuna ajoin hitaasti viimeistä kertaa tuttua tallitietä pitkin hevosenomistajana. Läpi lumen peittämien peltojen.Niiden samojen joita pitkin laukkasimme yhdessä ja joilla katselimme syksyllä kettuja kuun valossa. Niiden peltojen multaa maistelin kun ystäväni säikähti hanhijengiä ja suistuin holtittomasti satulasta maata kyntämään.
Oloni oli epätodellinen.Ei enää koskaan.

Ennen tutun eläinlääkärin saapumista haen ystäväni ulkoa tarhasta kuten tuhansia kertoja aiemminkin. Huomattuaan minut se hörisee tervehdyksen ja tulee portille vastaan. Olen kiitollinen, toivoin vielä viimeistä, tuttua hörinää ja sain sen.
Itkustani huolimatta yritän pysyä rauhallisena ettei hätäni tarttuisi hevoseen.
Puoli tuntia yhteistä aikaa.





Tallissa ystäväni saa eteensä hiukan heiniä ja viimeiset herkut: kauraa, kuivaa leipää ja omenan-, porkkanan-ja banaaninmakuisia hevoskarkkeja, ihmisystävältä saatuja superherkkuja.Se rouskuttaa ne ahnaasti.
Harjasin sen hännän huolella, ja leikkasin suurimman osan talteen.
Hevoselleni rakas ihminen joka on kuulunut sen elämään vuosia teettää meille jouhista korut.
Ajatus siitä lämmitttää.

Eläinlääkäri saapuu täsmällisesti.Kun näen hänet itkuni ryöpsähtää kunnon vollotukseksi. Myös lääkäriä itkettää hiukan.
Saan koottua itseni ja hevoseni saa rauhoituksen pistoksena omassa karsinassaan, sitten se talutetaan ulos.Paikkaan josta se on helppo siirtää liinoilla autoon joka saapuu noutamaan kun kaikki on ohi.

Rauhoitus tehoaa nopeasti.Ystäväni on aivan raukea, se riiputtaa päätään ja nojautuu minua vasten. Silitän sen otsaa ja poskea, kerron että kaikki on hyvin, ollaan tässä yhdessä eikä kohta enää hampaisiin satu.

Eläinlääkäri antaa huojuvalle hevoselleni nukutusaineen. Se tehoaa muutamassa minuutissa. Maahan kaatuminen tapahtuu pehmeästi, eläinlääkärin ohjatessa sitä päästä kiinni pitäen. Suuri ystäväni makaa kyljellään valkeassa lumessa, minä polvistun sen viereen, silitän ja painan pääni poskea vasten. Kiitän vielä kaikesta, toivotan hyvää matkaa. Kyyneleet eivät lopu.
Kaikki on kuitenkin rauhallista. Eläinlääkäri antaa vielä viimeisen pistoksen joka pysäyttää hevosen sydämen. Se päästää pienen, pörisevän huokauksen, hengittää vielä vähän aikaa. Kaulalta pistoskohdasta valuu hiukan kirkkaanpunaista verta hangelle.

Lääkäri seuraa tilannetta tarkasti stetoskoopilla. Kertoo sitten että sydän ei enää lyö.

Ystäväni on poissa.
Olen iloinen siitä että sain olla vierellä loppuun asti.

Se matkustaa vielä viimeisen matkansa Mäntsälän Lemmikkilehtoon, tuhkattavaksi. Kun kevät tulee aion haudata tuhkat puutarhaan, lähelle meitä, kenties hedelmäpuun juurelle.Istutan siihen jotakin kaunista.

Blogivuoteni on alkanut raskailla aiheilla.
Mutta sellaista elämä välillä on, ja tämä blogi on elämää. Pelkkää synkkyyttä ja murheen laaksossa laahustamista ei  jatkossa ole luvassa, uskallan toivoa!

Silitelkää eläinystäviänne puolestani, ihmiset! Nuuhkaiskaa turkkia ja kertokaa niille kuinka tärkeitä ne ovat. Kaikkine rasittavuuksineen.

     Höpö
     19.6.1992- 19.1.2017





perjantai 6. tammikuuta 2017

Syntymättömät

Onko tämä aihe liian iso kirjoittaa? Saako sen taipumaan yhden blogipostauksen sisään, siten että edes murto-osa siitä tulee käsiteltyä näkyväksi? Niin että sen mittavuus ei kutistu.
Toisaalta, vaikka olisin aikeissa kirjoittaa laajuudeltaan Päätalon Iijoki-sarjaa hätyyttelevän tuotannon syntymättömistä ei kaikkea pystyisi kertomaan.
Kokemuksia on yhtä monta kuin niitä joilla on omat syntymättömänsä. Eikä meitä ikävä kyllä ole vähän.


Olen tulevan sijaisvanhemmuuteni myötä päätynyt taas pohtimaan laajemmin omaa tietäni vanhempana,  ja vanhemmuutta ylipäätään.
Luultavasti on totuudenmukaista sanoa että matkani äitiyden auvoon on kulkenut useamman kivikon ja piikkipuskan kautta.  Haastavaa on ollut, kuten näinä aikoina on tapana mainita jos asiat ovat menneet päin hevon hanuria.Todettakoon  etten nyt tarkoita lapsellisen elämän perushaasteita jotka jo itsessään voivat viedä ihmisen hämärän rajamaille.

Tarkoitan niitä seitsemää alkanutta raskautta ja kahta lastani, toivon ja epätoivon vuoristorataa, hikisiä käsiä ja kohonnutta sykettä lääkärin vastaanottohuoneen oven takana odottaessa.
Surullista, liikkumatonta näkymää ultraäänilaitteen ruudulla, pientä elotonta jyvää mustassa pussissa. Uudestaan, ja vielä uudestaan. Ja vielä.
Päivystyksessä pidäteltyä itkua lääketieteellisissä faktoissa pysyttelevän, kalsean ja kriisitilanteeseen joutunutta väistelevän hoitohenkilökunnan edessä.


Oikeutusta vailla olevia vihan ja kateuden tunteita raskaana olevan naisen kävellessä kadulla vastaan.
Kenenkään muun raskaus ei ole ollut minulta otettu raskaus mutta nuo tunteet tulivat jostakin hyvin syvältä, sieltä minne ei järjenvalo paista.

Syvää surua jonka haalistuu ja muuttaa muotonsa toiseksi ajan myötä mutta ei koskaan täysin häviä, enkä sitä toivokaan.

Halu tulla vanhemmaksi on monelle niin voimakas, osin biologian säätelemä, alkukantainenkin tarve että sitä lienee vaikea verrata mihinkään.
Luultavasti siksi siihen liittyvät epäonnistumiset haavoittavat monia niin syvältä.


On surullista etteivät nuo lapseni koskaan syntyneet. Sellaista ihmisen ei tarvitse unohtaa tai ajatella positiivisella otteella ja ilon kautta.
He kulkevat kuitenkin mukanani loppuun saakka ja  ovat vaikuttaneet hyvin vahvasti moneen asiaan elämässäni, myös positiivisessa mielessä.




Kokemukseni ovat tuoneet  näkökulmia, ymmärrystä ja valintoja jotka olisivat muutoin jääneet näkemättä ja tekemättä. 
Olen ehkä osannut arvostaa vanhemmuuttani jonkinlaisena ihmeenä ja etuoikeutena, mikä ei totisesti tarkoita että se tekisi minusta täydellisen äidin, tai paremman äidin kuin joku muu, vähemmän äitiysreissussa rähjääntynyt äiti.
Yritän muistaa onnekkuuteni  myös sisäisen pirttihirmuni nostaessa äänensä volyymia ja kaulintaan kattoon mutta aina se ei onnistu kovin hyvin.
Kärsimys voi opettaa mutta se ei jalosta, olen siitä oiva esimerkki.

Olen aina puhunut kokemuksistani melko avoimesti, se on ollut minulle helpompaa kuin vaikeneminen. Kaikki eivät koe samoin.
Ihmisten reaktiot ja suhtautuminen ovat myös olleet kiinnostava ja opettavainen kokemus. Hyvässä ja pahassa.
Minulla on onnekseni ollut lähellä muutama ihminen jonka kanssa olen pystynyt käymään asiat läpi pohjaa myöten.
Siinä vaiheessa kun on itkenyt tarpeeksi saattaa alkaa jopa nauraa. Itse tiesin olevani voiton puolella kun viljelin ystäväni kanssa julkaisukelvotonta, mustaa ja täysin sopimatonta huumoria sinänsä traagisiin asioihin liittyen.
Jumalattoman helpottavaa!

Kertoessani  kokemuksistani olen myös saanut kuulla paljon muiden samantapaisia kertomuksia. Vastoin omaa harhaista luuloani jonka vallassa olin siihen saakka kun päätin haluta äidiksi yllä mainitut asiat ovat yleisiä, ja osa monen ihmisen historiaa.
Kertomuksia keskenmenoista, kohtukuolemista ja raskaustesteistä jotka eivät kahdenkymmenen vuoden aikan ole koskaan näyttäneet kuin yhden viivan.

Sellaisia kertomuksia jotka saavat todenteolla tajuamaan että kuulun itse onnekkaiden joukkoon.
Minulla on kaksi hienoa lasta, eivätkä omat tuskien taipaleeni ole lainkaan pahimasta päästä.




Sillä onnestahan asiassa on hyvin pitkälti kysymys. Se annetaanko ihmiselle mahdollisuus tulla vanhemmaksi on kuin mielipuolen omavaltainen ja julma leikki jolla ei ole mitään tekemistä järjen, kohtuullisuuden tai oikeudenmukaisuuden kanssa.
Ihminen voi olla sisukas, noudattaa terveellisiä elämäntapoja, valjastaa kaikki rahavaransa modernin lääketieteen käyttöön. Nousta suosta uudelleen ja uudelleen yrittämään. Silti mitään takeita onnistumisesta ei saa.
Outo lisämauste ovat kanssaihmisten esittämät, tunkeilevat kommentit ja kysymykset. Itse olen joutunut kokemaan näitä ilmoille pöräytettyjä aivopieruja vain satunnaisesti, mutta moni on kertonut olleensa vuosien varrella esimerkiksi sukulaisten taholta esitettävien, toistuvien raskausuteluiden kohteena.

Pienenä vinkkininä mainittakoon että lisääntymisaiheinen utelu on epäkohteliasta, sopimatonta ja merkki pahanlaatuisesta pölkkypäisyydestä.
Älä kysy.

Minä tunnen hyvin suurta myötätuntoa kaikkia niitä kohtaan joilla on syntymättömänsä.
Tiedän myös että ihminen voi elää erittäin antoisan ja yhtä hyvän elämän lapsettomana kuin lapsellisenakin.
Biologinen vanhemmuus ei myöskään ole ainoa tapa olla vanhempi.

Jos  lapsettomuus ei ole oma valinta moni joutuu kuitenkin tekemään valtavan työn pystyäkseen kokemaan elämänsä mielekkääksi ja hyväksi.



Kuten alussa totesin tästä aihepiiristä voisi kirjoittaa paljon.Nyt lopetan kuitenkin tähän ja toivotan raskaasta aiheesta huolimatta ja juuri sen takia  kaikille erinomaisen valoisaa ja hyvää loppiaista ja viikonloppua!
Ihan kuin ilmassa väreilisi jo pieni lupaus keväästä, ihmiset!







lauantai 31. joulukuuta 2016

Jää hyvästi, 2016!

Terveisiä vuodesta 2016, sen viimeisestä aamusta, klo. 10.08:sta. Erään maalaiskylässä sijaitsevan pallopöytäliinaisen keittiönpöydän äärestä.

Kulunut vuosi tuntuu olevan täynnä erilaisia tapahtumia ja tunnelmia ja samaan aikaan elämä on ollut hidasta ja hetkeen pysähtyvää.
Olen kiitollinen ja iloinen siitä. Tämä vuosi on ollut hyvä vaikka en edelleenkään allekirjoita lausumaa "en päivääkään vaihtaisi pois".
En tiedä millaista elämää kyseisen viisauden luoja on viettänyt mutta itse vaihtaisin joitakin, tästäkin vuodesta.

Armon vuonna 2016

Olen juurtunut yhä syvemmälle maalaiskylään, tähän taloon




Minusta on tullut koululaisen äiti.Upean, fiksun, hauskan koululaisen.
Minusta on tullut myös maailman ihanimman 3-vuotiaan äiti. Kaikista prinsessoista prinsessaisimman. Ja kovaäänisimmän.

En ole onnistunut välttämään Frozen-ansaa.




Olen luullut yhteisen tien pian 25-vuotiaan, rakaan hevoseni kanssa tulleen kuljetuksi, ja kokenut suurta helpotusta ja onnea luulon osoittauduttua vääräksi.
Siitäkin huolimatta että olen yöpynyt tallituvan muhkuraisella sohvalla heräten kahden tunnin välein hevosen silmätippoja tiputtelemaan ja tyhjennettyä jo ennestäänkin pohjaa vilauttelevan lompakkoni elikon eläinlääkärikuluihin.



Olen ryhtynyt kirjoittamaan blogia.
Olen saanut valokuvaamisesta uuden harrastuksen.
Olen innostunut molemmista valtavasti.

Olen saanut nähdä peuroja, hirviä, kettuja, mäyriä.
Sellaisia metsiä, maita ja mantuja,kauniita ja kummallisia asioita joita en tiennyt olevankaan





Olen nähnyt ihmisen syntyvän ja melkein kuolevan.
Olen itkenyt ja nauranut, rakastanut, riidellyt, loukannut ja tullut loukatuksi.
Tehnyt hyviä tekoja, auttanut muita, tullut autetuksi.
Ollut itsekäs, kiroillut, syönyt liikaa makeaa ja tuhlannut liikaa rahaa tilpehööriin.
(mutta sitä en kadu. Tilpehööri naisen järjissään pitää).

Olen iloinnut perheestäni ja kironnut perhe-elämän kiemuroita

Olen pelännyt Lastenklinikan käytävillä, laskenut loputtomia minuutteja, ajatellut lastani leikkauspöydällä.



Koko kulunut vuosi on ollut  myös osa pitkää, vuosien mittaista prosessia. Olemme pohtineet tulevaa, tehneet suuria päätöksiä.

Vuoden viimeisenä päivänä tiedämme suunnan, ja vuosi 2017 aloittaa uuden vaiheen elämässämme.
Olemme tavanneet jo muutaman kerran hienon,pienen ihmisen josta tulee perheemme viides jäsen ryhtyessämme pitkäaikaiseksi sijaisperheeksi.


Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa.

Uljasta uutta vuotta ihmiset, ja kiitos kun olette olleet mukana!
Jatketaan yhteistä kyytiä ensi vuonna!