Puutarhasta, päivää!

Syyskuussa monta on ihmeellistä asiaa.

Puutarha kutsuu.
Esittelee metamorfoosiaan. Hämmästyttäviä  muutoksia, outoja  värejä ja tuoksuja. En ole kokenut niitä ennen, vuosi täällä ei ole vielä täynnä.

Jotkut kasvit ovat jo vanhentuneet arvokkaasti, ovat ruskeita ja ruttuisia.Tai hehkuvat räiskyvän suureellisesti värejä ennen talven syliin vaipumistaan.
Toiset puskevat esiin uutta elämää kalenterista piittaamatta.
Punainen pelargonia ilmoittaa korskeasti vuodenaikojen olevan vain kirjaimia.Mummokukassa on woimaa.

Etana ei aio jättää pionia. En tiedä onko kotilon asukki enää elävien kirjoissa.

Liljoista on jäljellä rapeat, ruskeat kodat, kuin pienet paperipussit. Ne näyttävät kiehtovilta.Onkohan pussukan tehtävänä kylvää lisää lajitoverita ensi kesäksi?

Aamuisin piha on märkä kasteesta, usein on vielä usvaista kun aurinko hipaisee puutarhaa ensimmäisen kerran.
Silloin voi nähdä päivän kauneimman hetken.
Eräänä aamuna ehdin käymään rannassa. Sumu on juuri väistämässä kirkkautta ja meri on täydellinen.

Pelkällä ihastelupihastelulla ei pärjää. Kuuluu myös kutsuhuuto raatamaan ranka rutussa. Tsehovilaisuus kunniaan, mutta viidakoksi ei tohdi takapihaakaan päästää. Sinne voisi silloin piiloutua vaikka viisisataa kiloinen villisika!
Kalliollemme kakkiva  jättiläismäyrä kuuluu jo kalustoon, se riittäköön.Mäyrän olen havainnut yöllä ikkunasta kurkatessani.
Sen vaikuttavat kakkakasat löysin hakiessani käpyjä kanervien kaveriksi. Samalla löysin myös puolukat!
En tiennyt että niitä kasvaa meillä. Onneksi mäyrä oli jättänyt tuotoksensa kiitettävän etäisyyden päähän marjoista, ja sain kelpo välopalan.

Katko, leikkaa, haravoi, ajele. Kaiva ja poimi. Istu ja juo kahvia.
Onneksi on lapsityövoima.
Duo ketterine käsineen viskoo hapantuneet hedelmät säkkiin sadan salaman nopeudella.
Kiitos lapset, se on taas euro per nuppi, olkaapa hyvät!

Miksi tuon tontun monttukaan ei edisty, aina lapio kourassa kun ohitse kuljen!? Nojailee siihen ja toinen mulkoilee tuimana työnjohtajana taustalla. Asetelmassa on jotain tuttua, mutta koska olen korrekti ihminen en lähde erittelemään mitä.

Pidimme miehen kanssa oikein pihatalkoot, lapset hoidossa ja hihat heilumaan!
Leikkuri pössäytti pakokaasut raikkaaseen maalaisilmaan ja leikkasi kiinni heti alkajaisiksi. Ukko ei näyttänyt kovin valoisalta eikä näyttänyt myöskään nurmikon tulevaisuus.
Puskassa oli hyvä murjottaa.

Miksi pihan risut ja ruipelot pikkupuut eivät vähene vaikka risukasa kasvaa!?
Päivä kyllä paistaa risukasaankin, uskon sen nyt kun itse näin.

Päivä paistoi  myös myrtyneimpäänkin mieleen kun pizzapoika kurvasi paikalle.
Niin maalle ei voi ihminen muuttaa ettei pizzamobiili  suostu saapumaan perille asti hädän hetkellä.
Teen mahdollisesti lakiehdotuksen vilkkuvalon ja hälytyssireenin asentamiseksi pizzankuljetusajoneuvoihin.Niillä on todellinen kiire!

Olen jo hiukan hamuillut talvi-istutuksia terassille vaikka eräät eivät sielläkään malta lopettaa kukkimista!
Kurpitsa pönöttää portaalla ja ilahdun aina sen nähdessäni.
Voimia vieneen, rankan kanervakriisin vääränvärisine kukintoineenkin  olen ehtinyt selättää.

Vielä on syksyä jäljellä, repikää siitä riehakkasti riemua, ihmiset!

Synkkää ja kaunista

Syyskuu on saapunut!

Siis kohti aikaa mustaa mustempaa, ei valoa tuo taivaskaan
vaan itkee kylmin kyynelin
se aurinkoa takaisin.

Saatuani sielustani ulos tuon synkän, runollisen mietelmän ryhdyin pohtimaan synkkyyden syvintä olemusta ja näköjään kirjoittamaankin siitä.

Piti kirjoittaa kauneudesta, mutta eivät nämä kovin kaukana toisistaan ole.

Ettei vain seuraisi kohtalokkaita väärinymmärryksiä julistan että pidän synkkyydestä.
Sopivalla kauhalla annosteltuna, sarkasmilla suolattuna ja mustalla huumorin kukalla kruusattuna.
Siitä että synkkänä ollaan kun on tarvetta. Ja oikein kunnolla ollaankin.

Kun tarvetta ei ilmene osataan palata mustasta moodista takaisin riemun tielle.

En oikein tiedä onko termi synkkyys edes aivan adekvaatti kuvaamaan tuota tummansävyistä mutta voimaannuttavaa ,katkeransuloista tilaa.
Uskoakseni monilla suomalaisilla on erityistä lahjakkuutta tällä saralla.

Toisen väärinymmärryksen välttämiseksi mainitsen etten tarkoita tässä hekumoidulla synkkyydellä kaamos- tai muutakaan masennusta.
Niissä ei ole mitään nautittavaa, ja kaikki myötätunto heille joita ne koskettavat.

Allekirjoittaneelle olisi  kauhistus asua ikuisen auringon maassa jonne routa ei saavu koskaan ja kaikki ovat jatkuvasti iloisella mielellä (tai ainakin näyttävät siltä) ja jokaisen vastaantulijan kanssa pitää vääntää jutunjuurta  mielenkiinnottomista asioista vaikka mieluummin mulkoilisi viereisen talon seinää omiin ajatuksiinsa vaipuneena Sonata Arcticaa kuunnellen.

 Elämälle kiitos oikeudesta sisäänpäin kääntyneeseen mulkoiluun!

Epäkohtelias jurottaminen, tervehtimättä jättäminen ja muut maassamme esiintyvät käytöskukkaset ovat sitten asia erikseen ja saavat näkemään punaista vähintään yhtä paljon kuin jatkuva riemukas sosialiseeraus.

Korvien välissä on kyllä viime aikoina liikkunut melko mukavia ajatuksia ja säyseää asennetta maailmaa kohtaan.
Flunssakauden avajaisista huolimatta.

Onkohan asialla jotain tekemista sen kanssa etten ole ajanut yhdenkään mopoauton vaavedessä moneen viikkoon?
Tai sen ole koskaan ennen nähnyt niin upeaa malvanväristä krysanteemiä jollaisen eilen ostin?

Elämälle kiitos näistäkin!

Luonto pistää yhä parastaan, ennen vaipumistaan talven alle. Esittelee monimuotoisuuttaan, sävyjään ja antimiaan.

Muuttuu joka päivä.
Tarjoaa uusia ihmeitä.

Huomasin viikon aikana saaneeni taas katsella ja kuvata paljon kaikenlaista yltiömäisen kaunista.
Tarjoilen tässä sitä teillekin kuvien kautta, synkän monologini vastapainoksi, olkaapa hyvät!

Savonmualta vierailulle saapunut mummi löysi sienitutkakatseellaan olohuoneemme ikkunan alta kanttarelliapajan.

Näin pojan koulun pihalla Pihlajan jonka marjasato oli uskomattoman runsas.

Pysähdyin kävelylenkillä ja kauan katsoin sinua syvälle silmiin

Metsässä söin noin litran puolukoita. Kiiltäviä, kirpeitä.

Metsä oli häikäisevän kaunis ja ihmeellinen, kuten se tapaa olla. Hirvikärpäsiä löytyi kotona päästäni seitsemän.

Lukit olivat kutoneet vahvat verkkonsa puihin

Kanervassa touhusi leppäkerttu sitä mitä leppäkertut tapaavat touhuta.

Kanerva kaunistaa jo kotiakin.

Kotipihan luumut ovat kenties kohta kypsiä

Perhonen laskeutui lauantain aamuaurinkoon, portaiden eteen ihasteltavaksi.

Sopivan synkkää ja kepeän kaunista viikonloppua, ihmiset!

Nauttikaamme matkastamme roudasta rospuuttoon!

Syksyn sävel

Syksyä on selvästi jo ilmassa. Kesä on väsähtänyt, värit muuttuvat lämpimämmiksi. Syksyn sävel soi korvien välissä. Eikä se ole huono asia. Pidän syksystä.Tunnelmasta, hiipivästä pimeydestä, ilman muuttumisesta pehmeästä kipakaksi.

 Odotan innolla ensimmäsitä syksyä täällä, luonnon muutoksia joita pääsee seuraamaan aitiopaikalta.

Tämä syksy on monella tavalla erilainen kuin aiemmat.
Alkukesällä taisin mainita siitä kuinka alkavan syksyn palpeli oli tässä torpassa täysin levällään monen asian suhteen.

Noh. Melko levällään se on edelleenkin, varsinkin allekirjoittaneen kohdalla.
Paloja on kateissa, joistakin puuttuu kulma, ja jotkut on tainnut kohtalon koura tunkea väkivalloin väärille paikoille. Tässä vaiheessa elokuuta olisi mielyttävämpää jos näyttäisi valmiimmalta. Elävä elämä nyt kuitenkin on tällaista ajoittain ja se siedettäköön (pakkohan se on. P-kele!)

Muutosten syksy tästä on jokatapauksessa tulossa. Jälkipolvi kasvaa kohisten kuin kotimaan vilja:
rakas esikoinen aloittaa viikon kuluttua koulun! Liityn kliseekuoroon joka silmäkulmat kimaltaen katsoo lapsiaan ja huutaa että JUURIHAN SE SYNTYI!!

Poika sai viikonloppuna omakseen entisen  puhelimeni ja oppi sen käytön noin kolmessa minuutissa.
Itse en oppinut koskaan.(siksi se entinen puhelimeni onkin. Kiroiluuni ja tuskaani kyllästynyt mies hankki minulle helpompikäyttöisen mummomallin).

Star Wars -penaali ja musta Fjällräven ovat valmiina.
Samoin innostunut lapsi joka ei näytä jännitystä tuntevan.

Uudet pillifarkut ostettu (levemmät farmarihousut eivät todellakaan tule kyseeseen).

Syksyn lukujärjestystä tutkittu.


Kuopus aloittaa päiväkotitaipaleensa, osa-aikaisena.
Odottaa sitä silmät loistaen, pieni pyryharakka. Täynnä intoa ja suunnitelmia leikeistä ja uusista kavereista.Kunpa nuo suunnitemat toteutuisivat ja tytär löytäisi paikkansa lapsiryhmässä.

Uskon niin.

Olen tyytyväinen kun näen että tämä on juuri oikea aika pikkuharakkani pyrähtää kotipesästä maailmaan.
Olen tyytyväinen myös siitä että olen jaksanut ja saanut olla hänen kanssaan kotona ensimmäiset kolme vuotta.

Juuri niinkuin halusinkin.

Sekoamatta.
Tai sekoamatta pysyvästi, tarkentaisin.



Nauttien, kärsien, onnellisena, raivohulluna pirttihirmuna. Joskus jotain näiden välimaastostakin.


Kun mietin yllämainittuja virstanpylväitä parvi perhosia pyrähtää liikkeelle vatsani pohjassa.
Päiväkodin aloittamisesta on jo kokemus esikoisen kanssa. Koululaista en ole aimmin saatellut opintielle.
Jos joku teistä haluaa jakaa hyviä neuvoja, vinkkejä, huomion arvoisia asioita,kokemuksia otan ne kiittollisena ja kiinnostuneena vastaan!

Tytöllä on syksyn aikana edessään myös asioita joita en hänelle soisi. Enkä meille vanhemillekkaan. Jokainen jonka lapsella on ollut terveydelisiä haasteita tietää mitä tarkoitan.Lääkäreitä,tutkimuksia, leikkaus.
Epätietoisuutta. Sitä inhoan kaikkein eniten.

Näitä on 3-vuotiaan elämään jo mahtunut. Paljon.
Olen huolissani, mutta lapsen voima ja elämänilo tuovat huojennusta. Ja tieto siitä ettei kyse ole hengenvaarasta.
Joskus yön pimeinä tunteina ei huojenna mikään.

Joskus ei tarvita kuin iso kuppi kahvia  ja taivaalla liitelevä haukka. Kipollinen kotipihan viinimarjoja. Niinkuin tänään.

Tai  hevosta laitumelle viedessä odottaa iltarusko joka on niin komea että se on melkein mauton (aivan kuin luonto jäljittelisi toritaidetta eikä päinvastoin) . Niinkuin eilen.

Tai lapsen rakkaudentunnustus ja vielä yksi allekirjoittaneelle tuntematon kukkalaji joka on alkanut kukkia pihalla ja ilahduttaa maljakossakin. Niinkuin jonain päivänä viime viikolla.

Silloin huoli sulaa pieneksi ja tiedän kaiken järjestyvän. Levällään olevan palaset tuntuvat mieluisalta haasteelta ja se ettei tiedä millainen kuva palapelistä muodostuu  jännittävältä mahdollisuudelta.

Jonkin aikaa. Vuoristorataa kulkee naisen mieli.

Aion siis hengitellä syvään syysilmaa, pitää kiinni hatustani (jonne kippaan tasaisin väliajoin litran jäitä), silmäni auki, mieleni avoimena ja tarvittaessa taistelumiekkani tanassa.

Luultavasti hyperventiloin välillä itseni pyörryksiin, hattu lentää päästä vuoristoradan kyydissä, jäät sulavat, puristan silmäni kiinni, sorrun kapeakatseisuuteen ja näköalattomuudeen ja miekka on liian painava nostettavaksi.

Kunhan joulu joutuu saattaa tämä miljoonan palan palapeli jo olla riittävän hyvin kasassa.
( Joulu!! Apua, lyhyt aika siihenkin. Yhtään lahjaa en ole vielä hankkinut.)

Puhaltakoon teille kaikille suotuisat syyspuhurit ja saapukoon rapsakat ruskat elämäänne sulostuttamaan!