Kaapin paikka

Minä ja kaappi olemme ajautuneet ristiriitoihin aiemminkin.

Vaikka yhteiselomme on jatkunut viitisentoista vuotta jokin hiertää aina. Kaappi on kolhiintunut kiusankappale, rohjo, ylipainoinen tilanriistäjä.
Toisaalta sillä on paikka sydämessäni. Kaappi on tavallaan kaunis, vakaa ja eleetön.

Mööpeli on peräisin 50- tai 60-luvulta ja olen saanut sen nyt jo edesmenneiltä isovanhemmiltani. Ehkäpä ristiriitainen suhteeni kaappiin on heijastus suhteestani heihin (totesi nainen  erään tunnetun itävaltalaistohtorin hengen  kuiskiessa hänen korvaansa kaikenlaista kummaa).

Rohjon alkuperäinen pesti on luullakseni ollut liinavaatteiden säilytys.
Meillä se  on toiminut "arkistointitehtävissä", mikä tarkoittaa kaiken mahdollisen paperisälän kuten vanhojen palkkakuittien, postikorttien ja sairaskertomusten tunkemista sen uumeniin.

Sinne mahtuu totisesti paljon. Muutama luurankokin sieltä saattaa löytyä.

Kaikissa kodeissani ja kaikilla sijaintipaikoillaan se on kuitenkin alkanut jossain vaiheessa häiritä eloni estetiikka.
Hiertää, kengässä olevan kiven tyyliin.

Olen mulkoillut sitä sohvannurkasta iltaisin, epämääräistä epämukavuutta tuntien,
 ja alkanut miettiä mikä olisi parempi paikka kaapille.

Se ei oikein istu tuohon.
Kukat eivät näytä sopivan sen päälle.Tai kynttilät.Tai taulu.
Tyhjänä sen päällys on liian tyhjä. Liian kalsea. Liian monotoninen.
Voisiko sen siirtää yläkertaan?
Tai sinne minne rohjot kaapit vaeltavat kuolemaan?
Tai alakertaan?
Tai liiterin taa hakattavaksi polttopuiksi?

Painoarviota kaapista tehtäessä sata kiloa on alakanttiin.
Ihan noin vain sitä ei siirrellä, pelkästä rymsteerauksen ilosta.
Kysykää vaikka mieheltäni.

Kapistuksesta eroon hankkiutuminenkaan ei ole helppoa. Kaapin tunnearvo estää sen kiertoon laittamisen.
Kerran liippasi jo läheltä, olin löytänyt kaapille sopivan sijaisperheen veljeni luota ja meidän piti lähteä eri suuntiin muuton yhteydessä, rohjon ja minun.

Erinäisistä käytännön syistä johtuen emme tietenkään lähteneet, ja  muuttopäivänä kaappi pönötti ensimmäisenä huonekaluna uuden kotimme olohuoneessa.
Huraaaaa!

Yllätyksekseni se näyttikin sopivan paikalleen hyvin!

Kunnes muutama viikko sitten aloin jälleen ajautua kohti tuttua kaappiangstia; silmäni etsiytyivät mulkoiluasennossa kohti kaappia, pahalla tuulella ollessani kaapin näkeminen mustensi kaikkea entisestään.
Kaapista löytyi oikeastaan syy siihen ettei monikaan homma mennyt kuten Strömsössä.
Sen oli aika siirtyä pois paraatipaikalta, vierashuoneeseen.

Kaappiahdinkoni poiki tällä kertaa myös loistoidean.

Jälleen kerran muuttanut kaappi jätti luonnollisesti  jälkeensä tyhjän paikan ja mietin kuumeisesti millä sen täyttäisin.

Taulukollaasilla,tottakai! Naisella on oltava taulukollaasi!

Sellainen johon voi laittaa kaikenlaista silmää mielyttävää ja tärkeää joka ei yksin ole edukseen mutta porukassa pelittää!

Kollaasiin voisi aina halutessaan lisätä uutta, poistaa vanhaa ja vaihdella kuvia mielenmaiseman ja vuodenajan mukaan.

Kollaasin alle tarvittaisiin myös pöytä . Halpa. Erittäin halpa.
Pöydälle tilpehööriä ja kynttilöitä.

Oikea kotialttari siitä tulisi!

Yhtäkään taulua kollaasi-alttaria varten ei ollut.
Pöytäkään ei ollut mutta se ilmestyi pikaisesti.

Hiiii-haaaa! Pihan työkalu/puuhastelumökissä, tuttavallisesti Pysselissä, nimittäin oli pöytä. Edellisen asukkaan jättämä, liian hieno vajassa vanhenemaan.
Rojut pöydältä johonkin lootaan (pitkällä tähtäimellä huono ratkaisu) ja pöytä sisään.
Pöydän laatikossa majailevat hämähäkit ulos.

Seuraavaksi kaasutin pääkoppa ideoista turvoksissa kohti Tigeria, tuota köyhän mutta iloisen sisustajan paratiisia.
Mukaan lähti kasa eriaisia kehyksiä. hinta n.3-4 euroa kappale.

Keräsin kätköistäni esiin joskus ostamiani  kortteja ja molempien lasten vesiväritaidetta. Häädin miehen lauantaiaamuna työpaikalleen printtaamaan lempivalokuvaani  kavioeläimestäni (koska muste oli kotiprintterissä loppu eivätkä tällaiset asiat voi odottaa).

Myös joskus Destinystä hankitut pienet, pahviset ja  friikahtavat hahmokoristeet pääsivät kehyksiin. Muistuttamaan siitä että jokainen voi olla oman elämänsä friikki. Ja onkin.
Tatuoitu, lempeäsilmäinen surumieli ja pöllö silinterihatussa.Joukon jatkeeksi liittyi keittiössä vaikuttanut mies kuulotorvineen.
 Freddie Mercuryn näköinen painonnostaja jäi vielä odottamaan oman paikkaansa löytymistä.

Valmis.

Oma lukunsa oli toki tuon sekalaisen freakshown sommittelu, saati sen kiinnittäminen seinään silmää tyydyttävällä tavalla.

Tein homman yksin, joten saatoin ilmaista tunnelatauksiani vapaasti vasaran osuessa sormeen, taulun jäädessä vinoon vielä kolmannella yrityksellä ja kehyksen mennessä vaihtoon  neljättä kertaa.

Voin paljastaa ettei ääänimaailma ollut kaunis ja että tapetti muistuttaa taulujen alla sveitsiläistä reikäjuustoa.

Pilkunviilaajan tehtävä taulujen suoristamisessa oli sikälikin epäkiitollinen ettei talostamme löydy suoraa seinää.
Sataa vuotta lähestyvä hirsipömpeli on väärän vänkyrä ja vinksin vonksin.
Sovimme toisillemme.

Projekti kotialttari tulee jatkumaan jossain vaiheessa. Mielessäni siintelee mahdollisuus täyttää koko seinä erilaisilla tauluilla.
 Kulmauksen toinen seinä on edelleen tyhjä.
Kenties jatkan kollaasilinjalla tai kenties en.

Kenties tajuan että kaapin paikka onkin ehdottomasti siinä ja rohjo tekee paluun vierashuoneen puolelta.
Mihin se muuten näyttääkin yllätyksekseni sopivan  erinomaisen hyvin!

Piristettä pirttiin

Syyskuun  saapuessa nainen alkaa katsella kotiluolaansa sillä silmällä.

Kerää perhostyynyn pois sohvalta, tunkee mansikkalautasliinojen ylijäämät kaapin perälle.

Suunnittelee kesäiltaisen keveiden tsehovilaisverhojen poistamista terassilta liehumasta ennen kuin syysmyrskyt saapuvat (Painopiste sanalla suunnittelee.Säiden raatelemat verhot ovat mahdollisesti paikallaan vielä kun joulupukin reki kurvaa pihaan).

Kesää häätäessä sisustusjalka vipattaa ja silmät pälyilevät levottomasti kodin jokaista nurkkaa. Jotain uutta tarvitaan.Välittömästi.

Ei ihan vielä paksuja torkkupeittoja, kymmeniä kyntilöitä, havuja peltipurkeissa.

Eucalyptuksen oksia, kiitos kyllä!
Ne ovat suvainneet taas kesän jälkeen saapua Villa Nokkoseen.
Näitä osta kotiasi sulostuttamaan jos jossain näet!
Tuoksu on upea, näky komea, ovat näytttäviä sellaisenaan tai leikkokukan kaverina. Kuivattaakin voi.

.
 Hämärtyvässä illassa nainen saa itensä kiinni pohtimasta olisiko kuitenkin jo aika virittää valosarja ikkunaan. Ei olisi!! Tämähän pahenee vuosi vuodelta, nyt ollaan vielä elokuun puolella, luoja paratkoon!

Ja nyt seuraa paljastus jota harva osasi odottaa: tuo nainen sisustuskaihon vallassa olen minä.

Valopallerot pysyvät laatikossaan.
Nyt tarvitaan rouheaa raikkautta, kierrätettyä karheutta, kodikkaita kotkotuksia. Sellainen meininki nimittäin soveltuu alkusyskyyn!

Kesän Hietsuostokset, kauniit,liikuttavan täydellistä idylliä huokuvat 40-luvun kuvalehdet kansineen pääsevät esille, pyykkinarulle, portaikkoa piristämään.

Hutiostos Ikeasta löytää paikkansa,kaksi erittäin edullista räsymattoa jotka ovat väärän kokoisia kaikkialle- paitsi keittiön penkille.
Olen kuullut että ihmiset ovat tehneet juuri näistä samaisista matoista mm. tyynynpäällisiä.

Räsymatot ovat kuulemma kuuminta hottia.Eikä syyttä!
Penkki näyttää välittömästi sympaattisemmalta. Innostun asiasta sen verran että harkitsen myös keittiön pöydän päällystämistä matolla.
Liika on mahdollisesti liikaa, tyydyn toistaiseksi tähän.

Mielikuvitusta käyttämällä voisi kuvitella että ehtoinen emäntä on itse louskutellut iltapuhteinaan kangaspuita.
Kukaan joka tuntee kyseisen emännän ja hänen käsityökykynsä ei tosin moista kuvittele.

Allekirjoittanut teki viime viikonloppuna kaksi jättekivaa kirppislöytöä. Tiesin ihanan, ruostuneen, ja vanhan keittiövaa´an muuttavan meille heti sen bongattuani.
 Esine on minusta kiehtova ja kaunis.Missähän olet punninut voita, kenen keittiötä kaunistanut?

Vaikka vanhus vaikuttaisi toimivan moitteettomasti se pääsi vielä paikkaa vailla ollutta hienohelmaa (Lidl, 5,95 e ) kannattelemaan.

Tarkastin HUS:in myrkytystietokeskuksen loistavilta sivuilta sen myrkyllisyyden ennen keittoöön sijoittamista. Sivuilta löytyy mm. hyvin kattava lista erilaisista kasveista ja niiden myrkyllisyydestä.

Oikeastaan tässä tapauksessa tarkistus oli tarpeeton. Eräs nimeltämainitsematon aikuinen sukulaiseni marssi päivänä muutamana keittiöömme ja ryhtyi ensi töikseen popsimaan hienohelmaani.
Ai, eikö tämä olekaan rosmariinia kuului kysymys.

Ei ollut, ja sukulaiseni on elossa ja ilmeisen hyvävoimaisena herkutteluhetkestään huolimatta.

Toinen viikonlopun löytöni oli ehta, käytössä ollut liikennemerkki. Harvoin tarjolla, pakko ostaa. Nopeusrajoitus 80km/h.
Olenkohan joskus ajanut tuon samaisen merkin ohi ja huomioinut tai jättänyt huomioimatta sen käskyn?

Merkki muistuttaa nyt pojan  huoneen seinällä siitä että joku roti se on likenteessäkin. Ja elämässä ylipäätään.

 Ekaluokkalinen ilahtui, hiukan hämmästeli äidin tämänkertaista ostosta, ja ilmoitti että 120km/h- merkki olisi ollut vielä parempi.

Niinpä niin,  kaikkea ei voi saada, mutta aika paljon kuitenkin.

Rotia keskiviikkoonne ja elämäänne ylipäätään, ihmiset!

Samaan aikaan sisällä

Vaikka varsinkin alkukesä meni pihamaan ihmeiden pauloissa ja luontoa ällistellen havahduin huomaamaan että olen kesän mittaan puuhastellut monenlaista sisustussäätöä myös sisätiloissa. Varsinkin suomalaisen suvisään tarjotessa vettä niskaan ja puhuria pulisonkeihin alkaa seinien sisäpuolella tapahtuva toiminta kiehtoa kummasti.

Sen sijaan että reippailisi raikkaasti metsän läpi meren rantaan  nainen saattaakin ryhtyä toteuttamaan visioitaan.

Roikkuva korituoli josta kirjoitin jo aiemmin on osoittautunut hyväksi hankinnaksi. Paitsi että tykkään katsella sitä tykkään myös istua siinä. Samoin jälkipolvi. Mies on kehittänyt itselleen romahdusfobian eikä uskalla tuolissa istua vaikka painoraja sen sallisikin.Minua ei enää hirvitä yhtään.
 Ja jos tuoli romahtaa niin sitten miekii romahan.

Toinen uudistus olohuoneessa on yhden seinän tapetti. Katseeni harhaili kevään mittaan suuren tilan valkoisissa seinissä toistuvasti, eikä se katse ollut tyytyväinen katse. Tuntui että valkoista on liikaa isoilla pinnoilla, ja pientä lämmikettä tunnelmaan tarvitaan.

Alkukesällä tajusin että tapettia, tapettia, mutta sopivan löytäminen ei ollut ihan helppoa. Saatavillahan on nykyään toinen toistaan upeampia tapetteja, jumalaisia suorastaan.

 Kuulun itse kuitenkin niihin ihmisiin joita erilaiset kuosit ja kuviot samassa tilassa häiritsevät. Oikeastaan häiritsevät on hyvin alimitoitettu termi.Tunnustan olevani raivostuttava kuosikyylä (raivostutan itseänikin joskus.Mitä välii, jumalaare, sopivatko lapsen sukat yhteen paidassa olevan kukkakuvion kanssa??).


Joillakin ihmisillä on myös upea taito yhdistellä erilaisia värejä ja kuvioita päätyen todella hienoon lopputulokseen. Aion itsekin vielä harjoitella samaa. Terassia laittaessani hiukan jo osasin !

Jokatapauksessa siis paratiisimaiset lintutapetit ja värikkäät perinnekuosit olivat poissuljettu vaihtoehto. Jos sellainen olisi seinälle laitettu olisin luultavasti pakottanut perheenjäsenet pukeutumaan yksivärisiin vaatteisiin aina olohuoneessa oleskellessaan.

Ja ojentanut tapettiin sopimattomille vieraille seinään mätsäävän "tupakkatakin" , vieraan omia, paratiisitapettini kanssa riitasointuja soittelevia vaatteita piilottamaan.

Moni varmasti saapuisi uusintavisiitille pian.

Edellämainitut rajoitteeni tuntien ja hyväksyen päädyin ruotsalaisen Sandbergin Gaston tapettiin, värinä harmaa. Sävy näyttää taittuvan minusta hiukan lämpimään, hiekan suuntaan, mutta ei haittaavan paljon.
Valinta oli oikea. Sopivasti elävyttä mutta hillityin vedoin. Mattoja ja sohvatyynyjäkään ei tarvitse nakata kirppiskasaan.

Kolmantena tulokkaana on Villa Nokkosesta bongaamani , selvästi meille kuuluva vanha lipasto. Mööpeli alkoi huutaa nimeäni sillä sekunnilla kun kohtasimme, ja kätkee nyt sisäänsä kaikki dvd-levymme.
Vaihdoimme kaksi vetonuppia Tukholmasta ostamiini vaikka alkuperäisetkin ovat kauniit.

Pienempi mutta piristävä ja minusta hyvin sympaattinen  hankinta on keittiön pyykkipoikanaulakko (loistoidea minusta, tee-se-itse-ihmiset huomio! Saattaisi mahdollisesti onnistua jopa allekirjoittaneelta). Tämäkin tarttui mukaan Villa Nokkosesta.
Vaihtelen esillä roikkuvia tilpehöörejä tilanteen ja mielialan mukaan: pannulappuja , keittiöpyyhkeitä, lautasliinoja.

Jos täysin mielialan mukaan mentäisiin niin olisin tänä aamuna ripustanut siihen kirveen.

Poika sai huoneeseensa hiukan pienemmän version. Siinä roikkuvat nyt futisviirit, vähintä mitä äiti voi tehdä jalkapalloharrastuksen tukemiseksi.
Lajiin liittyvien oheistuotteiden ja asusteiden muokkaaminen esteettisempään muotoon voi kyllä olla mission impossible.

Mukaani kotiin kesäriennoista ovat tulleet myös pienet paperilinnut ja koristekorennot. Paljon iloa  pikkurahalla.

Melkein kaikki puutarhaan puhjenneet kukkivat kukat ovat kesän mittaan päätyneet vuorollaan maljakoihin kotia koristamaan: Omenan- ja kirsikankukat, ruusupuskan oksat, jasmiini,liljat.  Eilen otin muutaman omenapuunoksan pikkuomenineen sisään, ja ainakin toistaiseksi voivat mainiosti.

Viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä esittelen uunituoreen hankintani jossa asenne päihittää hyvän maun.
Sopi tämän päivän (ja varmasti myös monen tulevan päivän) fiiliksiin loistavasti ja sai paikan eteisestä .
Ettei kenellekkään saapujalle jäisi epäselväksi millä mallilla täällä asiat ovat.

Vihdoinkin yhdessä

Hyvät naiset ja herrat, unelmat toteutuvat.

Eilen klo.13.03 pihaan kaarsi Matkahuollon pakettiauto, ja ilmassa oli vähintään keskikokoisen urheilujuhlan tuntua.

Noin kaksikymmenvuotinen  odotus oli ohi.

Olimme vihdoin yhdessä. Minä ja Parolan Rottingin klassikko riippukeinu.

En muista tarkasti milloin ensi kerran iskin silmäni kyseiseen kaunokaiseen mutta siitä on kauan. Jossain olen päässyt sitä kokeilemaankin ja tuo istuskeluelämys vain vahvisti haluani saada oma.

Siinä vaiheessa kun varmistui että tästä talosta tulee uusi kotimme ja aloin pääkoppani sisällä kiihkeän sisustustyön tiesin että saisimme vihdoin toisemme, minä ja Parolalainen.
Paikkakin sille löytyi olohuoneesta, helposti.

Jostain itselleni tuntemattomasta syystä pelkäsin kuitenkin riipputuolin hankkimista ajatellessani ettei se voi mitenkään pysyä katossa.

Katto romahtaa, laudat sinkoilevat ja istuja (pahimmassa tapauksessa lapsi) saa päähänsä puolet yläkertaa.
Seuraa sotkua, tajuttomuutta, katkenneita raajoja, aivotärähdys, kenties kallonmurtamakin? Ambulanssi, sairaala, leikkauksia..

Ok, taidan lopettaa mieleni neuroottisen ajatusketjun purkamisen tähän- yksityiskohdat käyvät sen verran hurjiksi että heikompia saattaisi hirvittää.

Luotto vanhan hirsitalon rakenteisiin ja miehen kykyihin koukunkiinnittäjänä selätti katastrofielokuvamaiset ajatukseni ja uskaltauduin tuolin tilaamaan, onneksi.

Painorajaksi istujalle on mainittu 100kg joten vielä muutaman baakkelsinkin tässä uskaltaa kesän aikana kitusiinsa vetäistä.

Lapset purkivat kapistuksen pakkauksestaan, ja mies asensi sen paikalleen alle puolessa tunnissa (ilman puhinaa tai kiroilua!). Ohjeet olivat melko selkeät (painotus sanalla melko. Netistä haettiin varmennus).

Minulle lankesi lähinnä työnjohdollisia tehtäviä.

Tuolissa on oikeasti hyvä istua.Pehmusteeksi lykkäsin pari sohvatyynyä, takaliston ja ristiselän alle.Tuntuvat toimivan mainiosti. Ohjeissa kielletään pyöriminen. Olen silti pyörinyt vähän. Ihan vähän vain. Salaa lapsilta, joilta olen pyörimisen kieltänyt.

parasta on kuitenkin vain istua ja keinutella. Ja keinutella. Ja keinutella.
Hyvää kannatti odottaa

 (kattokin on yhä kohdallaan eikä ambulanssia ole tarvittu).