Hyvästi, ystäväni

Minä en ole enää hevosenomistaja.

Kulunut viikko on ollut yksi elämäni vaikeimmista . Olen jättänyt pitkiä jäähyväisiä rakkaalle ystävälleni, toverilleni, terapeutilleni, perheenjäsenelleni.

Pienelle, suurelle hevoselle jonka ihmisenä sain olla niin kauan.
Joka toi mukanaan valtavan määrän iloa, onnea ja elämyksiä.
Joskus se kuskasi minut hulluden rajamaille ja vararikon partaalle. Elämyksiä olivat nekin hetket.

Kahdenkymmenen vuoden yhteinen tie on kuitenkin kuljettu nyt loppuun.
Ystäväni lähti tänään ikivihreille laidunmaille ja vei ison palasen minustakin sinne.
Huikea, suurisydäminen persoona, erikoinen elukka joka rakasti omenoita, tervan makua ja hyvää seuraa.
Ymmärsi puhetta vuosi vuodelta enemmän ja enemmän. Irvisti kameralle kun pyysin.
Se oli hevonen jolla oli paljon ystäviä. En ole ainoa jolle tämä menetys on suuri.

Minä ole itkenyt niin paljon että silmieni aluset ovat rohtuneet punaisiksi, ruttuisiksi pusseiksi. Talvi-ilma ja suolaisten kyyneleiden tulva on tuhoisa kombinaatio koko hipiää ajatellen (vinkkinä mainittakoon, säästäkää suuret surunne suveen!

Viimeisen viikon kuljimme yhdessä tuttuja maastoja, jätimme hyvästit pelloille, metsille. Pimeän luonnon keskellä kerroin ystävälleni vielä monesti kuinka tärkeä se on, kuinka rakas.
Tyhjä tila jonka se jättää tuntuu mahdottomalta täyttää.

Siivutin sille herkuksi ohuita omenaviipaleita joiden syöminen ei olisi kivuliasta huonokuntoisilla hampailla.Niin vanhoilla ja huonoilla ettei hevoseni enää pystynyt syömään heiniäänkään ilman kipua.
Silloin ihmisen pitää päättää, uskaltaa luopua ja kestää tuska. En olisi halunnut päättää, enkä kestää.

Lapset ja mies kävivät jättämässä hyvästit. Viimeiset ratsastukset, silitykset ja pusut.
Sydäntäsärkevää.

Kolmevuotias kyselee joka päivä kuolemasta paljon, yritän vastailla ja samalla itku kuristaa kurkussa.
Ekaluokkalainen on huolissaan voidaanko ihminenkin lopettaa jos purukalusto on päässyt pahaan jamaan.

Viimeisenä iltana kävelimme vierekkäin tutun lenkin. Olin iloinen siitä että hevosvanhukseni lajitoverit olivat jättäneet reitin varrelle poikkeuksellisen suuren määrän jyhkeitä kakkakasoja. Hevoseni haisteli hartaudella läpi jokaisen. Se tonki turvallaan esiin kuivia heiniä hangen alta ja mussutti niitä.Katseli kaukaisuuteen, välillä hieraisi minua turvallaan.
Minä kuuntelin sen askelten narskuntaa lumessa, kuivasin kyyneleitäni takin hihaan ja surin menetykseni suuruutta.

Tänä aamuna ajoin hitaasti viimeistä kertaa tuttua tallitietä pitkin hevosenomistajana. Läpi lumen peittämien peltojen.Niiden samojen joita pitkin laukkasimme yhdessä ja joilla katselimme syksyllä kettuja kuun valossa. Niiden peltojen multaa maistelin kun ystäväni säikähti hanhijengiä ja suistuin holtittomasti satulasta maata kyntämään.
Oloni oli epätodellinen.Ei enää koskaan.

Ennen tutun eläinlääkärin saapumista haen ystäväni ulkoa tarhasta kuten tuhansia kertoja aiemminkin. Huomattuaan minut se hörisee tervehdyksen ja tulee portille vastaan. Olen kiitollinen, toivoin vielä viimeistä, tuttua hörinää ja sain sen.
Itkustani huolimatta yritän pysyä rauhallisena ettei hätäni tarttuisi hevoseen.
Puoli tuntia yhteistä aikaa.

Tallissa ystäväni saa eteensä hiukan heiniä ja viimeiset herkut: kauraa, kuivaa leipää ja omenan-, porkkanan-ja banaaninmakuisia hevoskarkkeja, ihmisystävältä saatuja superherkkuja.Se rouskuttaa ne ahnaasti.
Harjasin sen hännän huolella, ja leikkasin suurimman osan talteen.
Hevoselleni rakas ihminen joka on kuulunut sen elämään vuosia teettää meille jouhista korut.
Ajatus siitä lämmitttää.

Eläinlääkäri saapuu täsmällisesti.Kun näen hänet itkuni ryöpsähtää kunnon vollotukseksi. Myös lääkäriä itkettää hiukan.
Saan koottua itseni ja hevoseni saa rauhoituksen pistoksena omassa karsinassaan, sitten se talutetaan ulos.Paikkaan josta se on helppo siirtää liinoilla autoon joka saapuu noutamaan kun kaikki on ohi.

Rauhoitus tehoaa nopeasti.Ystäväni on aivan raukea, se riiputtaa päätään ja nojautuu minua vasten. Silitän sen otsaa ja poskea, kerron että kaikki on hyvin, ollaan tässä yhdessä eikä kohta enää hampaisiin satu.

Eläinlääkäri antaa huojuvalle hevoselleni nukutusaineen. Se tehoaa muutamassa minuutissa. Maahan kaatuminen tapahtuu pehmeästi, eläinlääkärin ohjatessa sitä päästä kiinni pitäen. Suuri ystäväni makaa kyljellään valkeassa lumessa, minä polvistun sen viereen, silitän ja painan pääni poskea vasten. Kiitän vielä kaikesta, toivotan hyvää matkaa. Kyyneleet eivät lopu.
Kaikki on kuitenkin rauhallista. Eläinlääkäri antaa vielä viimeisen pistoksen joka pysäyttää hevosen sydämen. Se päästää pienen, pörisevän huokauksen, hengittää vielä vähän aikaa. Kaulalta pistoskohdasta valuu hiukan kirkkaanpunaista verta hangelle.

Lääkäri seuraa tilannetta tarkasti stetoskoopilla. Kertoo sitten että sydän ei enää lyö.

Ystäväni on poissa.
Olen iloinen siitä että sain olla vierellä loppuun asti.

Se matkustaa vielä viimeisen matkansa Mäntsälän Lemmikkilehtoon, tuhkattavaksi. Kun kevät tulee aion haudata tuhkat puutarhaan, lähelle meitä, kenties hedelmäpuun juurelle.Istutan siihen jotakin kaunista.

Blogivuoteni on alkanut raskailla aiheilla.
Mutta sellaista elämä välillä on, ja tämä blogi on elämää. Pelkkää synkkyyttä ja murheen laaksossa laahustamista ei  jatkossa ole luvassa, uskallan toivoa!

Silitelkää eläinystäviänne puolestani, ihmiset! Nuuhkaiskaa turkkia ja kertokaa niille kuinka tärkeitä ne ovat. Kaikkine rasittavuuksineen.

     Höpö
     19.6.1992- 19.1.2017

Päivä syö naista, nainen ei syö hevosta

Tämä tarina perustuu vahvasti tositapahtumiin. Antakaa armeliaasti anteeksi mahdolliset kirjoitusvirheet ja oudot ajatuksenkulkemat. Elämä on ammentanut osansa kertojan kapasiteetista.

Päivä alkoi ihanasti. Liiankin ihanasti kenties. Syysaurinko loisti, maa oli kuuran koristama ja nainen tiesi tänään saavansa kauan kaivattua omaa aikaa.

Hän valokuvasi aamua ja katseli muuttolintuja. Nautti hitaasti.

Kotona hän havaitsi että suunniteltu pintasilaus yleisen järjestyksen saavuttamiseksi ei riittäisi. Sairaala- ja toipilaselämään keskittyminen oli saattanut torpan turmion tilaan.Yksi asia johti toiseen ja nainen huomasi hilluvansa imurin varressa ja poimivansa kuolleita ötököitä lelukorien pohjalta.
Hän tajusi ettei aika riittäisikään siihen kaikkeen suunniteltuun mukavampaan kuin hyönteisvainaiden saattaminen viimeiselle matkalle.

Naista alkoi jo tässä vaiheessa ns. ottaa kupolista, tämä jatkuva elämän sotkuisuus, siivoamisen turhauttava toistuvuus ja ylipäätään aikuisen ihmisen ainaiset taakat.
Suivaantuneena hän tarttui tiskirättiin tarpeetonta voimaa käyttäen. Samalla halki ilman lensi räkivän pienokaisen tilan tutkimiseen käytetty, pöydälle unohtunut kuumemittari. Pienet sirpaleet kimaltelivat juuri imuroidulla keittiön lattialla koreina kuin Kohinoor-timantit. Nainen haki jälleen imurin näyttämölle ja tarttui toimeen, riuhtaisten tuolin pois tieltä, jälleen tarpeettomalla voimalla, mitään virheistään oppimatta.

Hupsispupsishuppelijupsis! Pöydän pyyhinnän tieltä nerokkaasti avonaisena tuolille asetettu luumusosepurkki pomppasi kaksoisvoltilla ilmaan, roiskien mennessään ruskeaa sörsseliä tuoleille, lattialle, pöydälle ja laskeutuen näyttävästi naisen villasukille.

Siivottuaan sotkunsa turhautunut nainen pakeni kohti makuukammariaan. Siellä hänet vastaanotti pörinäkuoro. Ampiaisia ikkunassa, taintuneena lattialla, ampiaisia vaatehuoneessa jonne pieni retkikunta oli löytänyt tiensä jo aiemmin. Nainen oli virittänyt oveen näyttävän varoituskyltinkin.
Siivekkäät olivat  perustaneet pesänsä johonkin ulkolaudoituksen alle kesän aikana. Syksyn saapuessa ja kuningattaren annettua kesän palvelleillle alamaisilleen lähtökäskyn ulos kuolemaan ne pyrkivät kohtaloaan vastaan taistellen muuttamaan naisen luokse.
Kyllä maalla on mukavaa.

Myös nainen ryhtyi taisteluun, kuin myrkkypullolla ja lehtirullalla varustettu Xena. Taistelun voitto saavutettiin yhden pistoksen taktiikalla.

Ampiaisepisodin jälkeen naista koeteltiin muunnmuassa sisälle lentäneen talitiaisen ja kadonneen puhelimen taholta.Nuo tarinat ovat liian pitkäpiimäisiä ja ärsytystä aiheuttavia kerrottavaksi. Todettakoon kuitenkin että ne päättyivät onnellisesti.
Siinä vaiheessa kun oli aika lähteä tallille hoitamaan hevosta hän oli kypsää kauraa.
Kypsää nukkumaan, lukkiutumaan pimeään komeroon tai syömään kolme kiloa suklaata.
Toisaalta, mikään ei yleensä virkistänyt naista yhtä tehokkaasti kuin tuon kavioeläimen seura. Siispä nainen uskalsi laittaa toivonsa siihen että ilta korjaa antaa minkä päivä otti. Hän ei olisi voinut enää pahemmin erehtyä.

Tehtyään hevosensa kanssa pitkän kävelylenkin pitkin hämärtyviä peltoja, jutellen, katsellen kettuja, usvan nousua ja etelään matkaajien auroja punertuvalla taivaalla nainen oli iloinen ja rentoutunut ja niin oli hevonenkin.

Lähtiessään nainen ojensi kätensä ottaakseen riimun pois elukan päästä. Samaan aikaan tuo elukka heilautti päätään kohti naista, kysyäkseen josko taskun pohjalta löytyisi vielä naposteltavaa. Seurauksena  naisen sormi tökkäsi suoraan hevosen silmään, tai hevosen silmä naisen sormeen kuten nainen haluaa ajatella vähentääkseen syyllisyyttään. Kenties naisen keskisormi pönötti tavallistakin nakkimaisempana ja jäykkänä etukenossa aiemman ampiaisenpiston seurauksena. Jokatapauksessa eläinparka räpytteli vuotavaa silmäänsä, yritti hangata sitä jalkaansa vasten ja samalla saattaa loppuun lisäherkkujen ronkumistaan.
Seurattuaan tilannetta hetken naisen valtasi huoli, kiukku, täydellinen uupumus ja epäusko.Hän tajusi että paikalle tarvitaan eläinlääkäri. Päivystävä sellainen koska ilta oli jo pitkällä. Kallis sellainen, koska oli päivystysaika.
(Asiaan vihkitymättömille mainittakoon että hevosten lääkintä, hoito ja eläinlääkärikulut ovat yleensä omassa luokassaan.Toteuttamisen hankaluudessa, vaivaloisuudessa ja hintavuudessa.)

Päivystävä tohtori kysyi naiselta ensitöikseen, tilannekuvauksen kuultuaan "aiotteko syödä hänet? "
Nainen pidätteli hysteeristä naurua ja vastasi ettei todennäköisesti aio, toivon mukaan siihen ei tarvitsisi ainakaan ensiapuna mennä vaikka kieltämättä hänen vatsansa kurni ja elämä hevosenomistajan  kyllästytti hetkellisesti.
Vikkelän ajatuksenjuoksun omaava tohtori on jo ajatelmissaan valitsemassa sopivia silmätippoja. Osa niistä niistä nimittäin asettaa hevosen elinikäiseen teuraskieltoon. Perheenjäsentä ei popsita joten lääkitykseksi kävi paras mahdollinen vaihtoehto.

Silmästä löytyi haava,pitkä, ilmeisesti naisen kynnen tekemä, onneksi pinnallinen. Se, mikä uhkasi suistaa hevosnaisen lopullisesti raiteiltaan oli hoito-ohjeistus.Tohtori ilmoitti iloisesti että ensimmäisen vuorokauden ajan tippoja laitetaan KERRAN TUNNISSA.Toisena hoitovuorokautena jo helpottaa, joka toinen tunti rittää. Sen jälkeen siirrytään harvempaan tiputteluun.
Hoitometodi muistuttaa kiduskeinoa kopukoiden omistajia ajatellen.Mutta heitä ei nyt ajatella.

Nainen hakee kotoaan villasukat, huovan ja banaanin ja majoittuu viileähkön tallituvan muhkuraiselle sohvalle kidutettavaksi. Puhelin mölisee naisen hereille läpi yön, noin puolentoista tunnin välein ( kohtuuden nimissä on tunnin väliä vähän venytettävä). Kävelee kuutamon valaiseman pihan poikki talliin, saa vastaansa ilahtuneen hörinän ja ihmetyksen.Toisena yönä yksikään hevosista ei ihmettele outoa hiipparia.

Juodessaan tallituvan automaatin aamukahvia nainen arvelee joskus olleensa paremmassakin iskussa.

Nainen saa päiväsaikaan apua tallilta, ihanalta hevostäti Minnalta, mieheltään joka myös perehdytetään hevosen silmän hoidon tehtäviin.
Toisen vuorokauden lopulla nelijalkaisen ystävän silmä näyttää erinomaisen hyvältä, ja nainen on  onnellinen etteivät ponnistelut ole olleet turhia. Papparainen paranee!

Sanonta huoleton on hevoseton poika on paras sanonta koskaan, ja elämä on laifffia.
Rentouttavaa viikonloppua teille , kansalaiset!
Pitäkää kiinni hatuistanne jos tuulee älkääkä syökö lemmikkejänne jos ei ole pakko.

Se on ilmoja pidellyt

Kas, perjantai!

Se on ilmoja pidellyt ja viikko oli muijalle muutenkin säyseä. Toivottavasti sinullekin.

Puimurit ovat puurtaneet kaikkialla ympärillä pari viikkoa. Viime vuonna tähän aikaan asuimme vielä Helsingissä joten tämä on minulle uutta.
Outoa kyllä, olen nauttinut niiden katselemisesta vaikka yleensä en tunne minkäänlaista viehtymystä suuria, äänekkäitä koneita kohtaan.
Pumureita seuratessa tunne järkymättömstä jatkuvuudesta valtaa mielen.
Jos siis elämän epävarmuus hankaa mieltä ja uskosi ihmiskuntaa kohtaan horjuu suosittelen puimurintuijotusterapiaa.

Pellot ovat niiden jäljiltä sänkisiä ja hehkuvan keltaisia.
Kutsuvat ratsastusretkille.

Kamera kulkee mukana  ja hevonen on oppinut oivaksi kuvausassistentiksi. Kun allekirjoittanut lausuu "otetaan kuva!"  tuo hevosmaailman Einstein pysähtyy ja jää pönöttämään paikalleen kuin suolapatsas

Herra H:n hermo saattaa tosin pettää siinä vaiheessa kun  kuvaaja selässä jumittuu liian pitkäksi aikaa mulkoilemaan linssin läpi yhtä ja samaa kohdetta.
Tai jos ruoka-aika lähestyy.
Tai metsästä kuuluu epäilyttäviä suohirviön, leijonan tai puskapirun aiheuttamia rasahduksia.
Kuvaussessiot suoritetaan siis ansioituneen assistentin ehdoilla.


Maalaiskylässä nähtiin alkuviikolla sieluunkäyviä auringonlaskuja, iltaruskoja, kuun nousuja.
Taivaalla tulta ja purppuraa.

Keskiviikon iltasratsastus auringon painuessa sänkipellon taakse, nouseva kuu pehmeällä taivaalla, kasteesta kostean pellon tuoksu.

Minä, hevonen ja kauempana juokseva kettu joka malttoi seisahtua meitä katsomaan. Mekin katsoimme sitä, komeaa repolaista.

Kovin paljoa parempi ei voi hetki elämässä olla.

En ollut käynyt joen rannassa useaan viikkoon ja pysähdyin ohi ajaessani sinne hetkeksi. Jotkut sitkeät sisupussit kukkivat rantatörmällä ja laiturin vierustalla edelleen, ja sinne oli ilmestynyt myös patukoita!

Olen haaveillut osmankäämistä vanhaan lasipullooni sijoitettuna vuosikaudet (käden taitojen ja mopoautot kieltävän lain ohella).
Haave on nyt toteutunut, ja osmankäämät olohuoneessa. Hyvää haltijatarta joka toteuttaisi nuo kaksi muuta odotellaan yhä.

Muistin kuulleeni että patukat kannattaa suihkutella hiuskiinteellä karisemisen välttämiseksi joten niin tein.
Vinkkinä se ettei kannata pitää suutaan ammollaan tuota askaretta suorittaessaan.Minä pidin.

Samaisella reissulla käväisin myös Tuusulassa Koiramäen Pajutallin hurmaavassa putiikissa.
Pihalle oli jo taidokkaasti ja silmää hivellen laitettu koristelua Kurpitsakarnevaalia varten.Se ei vielä tuolloin ollut käynnissä mutta nyt on. Tapahtuma pitää sisällään paitis kunnioitettavan määrän kurpitsoita myös alpakkoja, karusellin ja köyden vetoa. Muunmuassa.

Luultavasti käymme viikonloppun asiellä koko perheen panoksella. Karnevaalit jatkuvat sunnuntaihin asti.
Näkemäni perusteella suosittelen väkevästi, ja alpakathan ovat aina yhtä vetovoimaisia.
(Suunnittelin muuten joskus vakavissani uraa alpakkafarmarina.Jääköhän toteuttamatta? )

Olin päättänyt etten pistä elämääni ja lompakkoani risaiseksi Pajutalilla, eikä minusta kahta tekokärpässientä, 2 euroa kappale, voi kutsua tuhlaavaisuudeksi.
Näytillä oli upeita syyskransseja ja runsaasti tilpehööriä niiden valmistusta varten.

Varastin oitis kranssi-idean (sienet maksoin!) ja toteutin omani vanhaan pääsiäiskoristeena olleeseen josta riivin munat ja höyhenet pois.

Varvut hain kotipihalta ja pihlajanmarjat anastin pojan koulunpihalta välituntivalvojan kääntäessä selkänsä.

Tuli erittäin hieno, vähällä rahalla ja olemattomilla kädentaidoilla, eller hur?

Semmoistapa tänne.

Viettäkää elähdyttävän ilahduttava, kuulaan kupsakka, raikkaan rapsakka, kirpeän kipakka, lempeän lepattava ( okei, nyt pakotan itseni lopettamaan!) viikonloppu, ihmiset!
Käykää Kurpitsakarnevaaleissa!

Laitumella

Yksi kesääni ehdottomasti kuuluva asia on laidunhengailu. Viimeistään silloin kun rakas kavioeläimeni siirtyy sisäruokinnasta vihreille niityille tiedän että kesä on todella alkanut.

Tämä kesä on 20. laidunkesäni ( Ja Höpön 24.)  Siihen on mahtunut aika monta laidunta, eri paikoissa ja eri kokoonpanoilla.

Aina ei reippaasta ulkoilmaelämästä ole selvitty ihan ehjon nahoin, ja eläinlääkärikin on silloin tällöin vieraillut. Varsinkn elukan hurjina nuoruusvuosina meno oli välillä kuin moukarihäkissä.

Mutta hyvä sylvi sentään että kopukka on nauttinut . Samoin omistaja, saadessaan seurata mahdollisimman luonnonmukaista hevosen elämää.

Yleensä myös ratsastamisesta pidetään jonkinlainen loma, tai ainakin liikkumista on vähemmän.

Suurin nautinto varsinkin nyt seniori-ikäisenä Höpölle on syöminen.Kattaus valmiina kaiken aikaa, eikä tuoretta, vihreää ruohoa parempaa herkkua maa päällään kanna.

Elukka on perusluonteeltaan suunnattoman ahne ja rakastaa syömistä. Tässä(kin) asiassa omistaja ja hevonen ovat hyvin samankaltaisia.

Kaverin maha on perinteisesti parin päivän nautiskelun jälkeen muistuttanut potkupalloa eikä tämä vuosi tehnyt poikkeusta.

Joskus on ruunaani kesäaaikaan tiineeksikin arveltu.
PAH, totemme minä ja ruuna.

 

 Tänä kesänä Höpön laidunlaumassa on nejä jäsentä; pari karismaattista ja kokenutta papparaista vuosimallia 1992 (joista siis Höpö on toinen), yksi keski-ikäinen herrasmies ja nuoriso-osastoa edustava herttainen höyryhattu.

Lauma vaikuttaa todella rauhalliselta ja tasapainoiselta.Lukuunottamatta ehkä suojelutehtäviin tottuneen herrasmiesruunan kiihtymistä kun naapurilaituman tytöt häviävät näköpiiristä, kumpareen taa syöpöttelemään.

Paras aika käydä laitumella hevosia tervehtimässä on minusta ilta. Kuumuus (jos sellaista on suotu) alkaa asettua, illan aurinko luo hienon tunnelman eikä itsellänikään yleensä ole enää siinä vaiheessa kiire mihinkään.

Vallitsee ihana rauha.Seesteisyys joka tarttuu.

Ainakin jos naapurin daamit pysyvät näkösällä eikä hirvieläimiä seikkaile laitumen liepeillä.

Höpö saapuu useimmiten heti tervehtimään ja rapsuteltavaksi ja saattaa hörähtää tervehdyksenkin. Vaihdamme kuulumiset, rapsuttelemme ja oleilemme.

Kaivelen taskustani tuliaisherkut jota osataan odottaa.Ettei vain huikopalan tarve pääsisi yllättämään.

Myös muu laidunjengi rientää usein myös minua moikkaamaan.

 Eräs varsinkin jos kaivan kameran esiin.Tarve poseerata on suuri. Ja komeutta kyllä piisaa, myönnän!

Yleensä istuskelen aika pitkään ihan vain katselemassa, seuraamassa hyvää hevosen elämää.
 Juuri silloin omakin elämäni on hyvää.