Toipilaita

Sairaalan jälkeen koti on paratiisi päällä maan. Hetken verran.
Sitten toipilaselämän ja arkielämän realiteetit alkavat näyttäytyä maisemia pehmentävän onnellisuususvan takaa.
Koti on edelleen paras paikka maailmassa, kovin paratiisimainen se ei kuitenkaan ole.

Aluksi kaikki on sekavaa, liian täynnä lääkeruiskuja, hoito-ohjeita ja sekalaisia, poukkoilevia tunteita.
Toipilasrutiinien opettelua ja taivuttamista kohdalleen, rutiineiksi. Kolmevuotiaan, kovia kokeneen ihmistaimen ko-operointi kotihoidon toimenpiteissä ei luonnollisesti ole vailla haasteita.
Erikoisruokavalion tarjoilu useamman viikon ajan on ajatuksenakin uuvuttava. Se on sitä myös toteutuksen tasolla.

Tiedän jo kokemuksesta ettei toipilaana ole vain operoitu lapseni vaan koko perhe. Sairaalaretki keikuttaa venettämme ja vaikuttaa jokaiseen. Se vaatii hiukan toipumista.

Esikoinen on väsynyt ja äreä, jäänyt vähemmälle vaikka yritämme kovasti.
Onneksi on futis, kaverit ja Lego-tapahtuma tulossa viikonloppuna.Onneksi mahtuu vielä hyvin syliin.

Eräs lupaus myötä- ja vastamäestä jonka tulimme miehen kanssa antaneeksi vuosia sitten punnitaan jälleen kerran tositoimissa.
Jonkin aikaa olemme kumpikin naama rutussa ruikuttavia nuutuneita, uupuneita riidanhaastajia.
Tarvitsisimme loman. Sitä ei ole näköpiirissä.

Monenlaisia riemunkirjavia ajatuksia tilanteen ratkaisemiseksi pulppuuaa kireään mieleeni.
Onneksi en toteuta niistä yhtäkään.

Oma korvienvälini on haastettuna myös viettäessäni pitkiä päiviä kotona pienen potilaani kanssa. Tunnen cabin feverin olevan nousussa ja näen Vuoden Uhrautuvaisin ja Kärsivällisin Äiti- mitalin liukuvan (jälleen) yhä kauemmas ulottuviltani.

Saan melodramaattisen marttyyrikohtauksen ja arvelen mahdollisesti tulevani hulluksi kun mies unohtaa tuoda kaupasta homejuustoa.

Kyllä lapsen sairaus tosiaan asettaa asiat oikeaan perspektiiviin ja  jalostaa ihmisen. NOT.
Jos se että toimii lastensairaalassa hoiturina ei tee ihmisestä enkeliä ei sitä totisesti tee myöskään potilaan vanhempana oleminen.

Vuodatan tunnelmiani rakkaalle ystävälle puhelimessa. Jo helpottaa! Myös linnut saapuvat apuun ja tarjoavat viihdettä meille jotka olemme kotimme vankina. Niitä on yht´äkkiä pihalla kymmenittäin ja ne ovat hyvin kiehtovia:
Keskenään taistelevia punatulkkuja, sinitiaisia, ja äreän näköisiä mustarastaita jotka käyvät omenavarkaissa. Tikka, kenties hän on palokärki, nakuttaa maanisesti talon seinää, pihapuuta ja vanhaa kantoa.Tilhet saapuvat kiljahdellen ja käyvät töyhdöt täristen jäljellejääneiden pihlajanmmarjojen kimppuun.
Katselemme tytön kanssa tipuja kiinnnostuneina, pieni osaa olla paikallaan ja ihmeen hiljaa  joten onnistun nappaamaan muutaman valokuvankin.

Onneksi lapsi ei ole kovin kivulias, ja parin päivän kuluessa särkylääkkeet voidaan lopettaa kokonaan. Hän toipuu muutenkin hyvin. Alkaa olla oma itsensä,  kuinka suunnattoman helpottavaa ja ihanaa, sen rinnalla homejuustopuutos ja siipan väärät mielipiteet kalpenevat (Kyllä. Mielipide voi todellakin olla väärä. Ainakin jos elää parisuhteessa).
Olen täynnä kiitollisuutta ja ylpeyttä pienestä soturiprinsessastani. Ja meistä muistakin, olemme taas voiton puolella.

Pystymme jo ulkoilemaan hiukan.
Teemme aarteenetsintämatkan kotipihan kalliolle. Mäyrällä on taas ollut kakkahätä, eikä ihan pieni sellainen.
Yäk minkälainen kakka, paheksuu lapsi innostusta äänessään.

Hän kerää liikuttavan omistautuneesti omaan sankoonsa oksia , jäkälää ja käpyjä.

Minä jään housuistani kiinni rappurallin kulmaan portailla pyllistellessäni. Lempifarkut repeävät, takalistooni tulee haava josta vuotaa verta.
Lapsi ei halua nähdä verta, tai kenties takapuoltani, kiljuu ÄLÄ NÄYTÄ,ÄLÄ NÄYTÄ

En näytä , vaan yritän summamutikassa suihkia septidiniä vammautuneeseen peräpäähäni kiroillen mielessäni menetettyjä housujani.

Sisällä hyödynnämme aarteita kauden ensimmäisten koristevalojen esillepanossa. Valoja luojan tähden tarvitaan nyt jos koskaan.

Ostan kotiin kukkia. Papukaijatulppaanit, koristekaalit ja leikkohyasintit (Nythän on melkein joulu) ovat jotenkin sadunomaisia. Ihastun erityisesti kaalien valkoisiin varsiin ja pällistelen niitä päivittäin ihmetyksen vallassa.Merkillistä.

Hemmottelen itseäni myös vierailemalla makeiskaupassa, hautausmaalla  ja Hulluilla Päivillä.

Hautasmaalla on kaunista, syön vaivihkaa suklaata taskustani, näyttävä mässäily vaikuttaisi sopimattomalta.

Hulluilla Päivillä nauran ääneen. En ole pitkään aikaan kuullut mitään yhtä naurettavaa kuin tavaratalossa loputtomana kaikuva ostobakkaneelien juontajaparin hölötys, tai kenties mökkihöperyys on tehnyt tehtävänsä. Nyt ostamaan, kuuluu kailotus, nyt otetaan ihan sitä ostorauhaa (anteeksi, siis mitä otetaan?), tehkää heräteostoksia, tänään on lupa hullutella!
Ainakaan täällä ei harjoiteta hienovaraista piilomainontaa.

Kuulutuksista inspiroituneena ostan puulastan, hinta 1,50 euroa.

Miehen kanssa päätämme järjestää jotain lomaa muistuttavaa toimintaa lähitulevaisuudessa
Näillä mennään!

Mitä parhainta viikonloppua teille, ihmiset! Teilläkin on lupa hullutella!

Lapset

Heitä on kaksi.

Joskus tuntuu kuin olisi kaksitoista,kaksikymmentä,kaksisataa. Pehmeäposkisia, kovaäänisiä, suoraan alenevassa polvessa.

Ajavat minut hulluuteen ja takaisin.
Niin rakkaat.

Heitä voisi olla seitsemän.

En haluaisi seitsemää.
Silti mietin vieläkin joskus niitä viittä, surenkin.
Luulin etteivät nämä kaksi eläväistä, olevaista tule koskaan.
Mikä onni olla väärässä.

Poika tuli ensin, seitsemän vuotta sitten.
Ihmeellinen poika.

Viisas vauva joka nukkui vähän, ja puoli tuntia kerrallaan. Ei halunnut nukkua koska eniten kiinnosti kaikki.
Silti kuin iloinen keksi Hangon kaupungista.

.
Äitikin nukkui puoli tuntia, ei ollut aina  iloinen eikä näyttänyt keksiltä.
Näytti nääntyneeltä noita-akalta, söi mikropitsoja puolikylmänä ja oli viisas kuin kumisaapas. Ei muistanut kunnolla kuka on.

Poika sai silti noita-akan hymyilemään.

Vaunulenkillä äidin piti juosta puskaan pissalle ja netin mammapalstalla kerrottiin BabyBjörnin kantorepun olevan paholaisen keksintöä. Se reppu vääntää lonkat, pilaa selän, tekee ihmistaimesta ihmisraunion.

 Juuri sellaisen Baby Björnin äiti oli ostanut koska kantoliinan käyttö vaati liikaa ajattelua.

 Sellaistakin voi elämän suurin onni olla.

Nyt poika puhuu Lionel Messistä, kertoo vitsejä pieruista. Potkii palloa kovaa, vahva selkä ja loistolonkat.( Nii-in. Eivät ne kantovälinevammat välttämättä vielä näy!)
Hevosmies, pitää matematiikasta, Aku Ankasta ja perunasta.

On luonut Legoista maailmoja.

Kolme vuotta sitten tuli tyttö, kesäisenä iltana.
Mukanaan ilo, huoli ja suuri persoona.

Nukkui kuin tuhiseva, lämmin, pikkutukki. Hyvin, kauan, rauhassa.
Äitikin nukkui, muisti nimensä, söi lohta ja homejuustoa. Nautti hijaisesta talosta ja katsoi lumisadetta marraskuussa.

Huoli silti aina mukana.

Äiti oli aina tarkkana, pitääkö mennä? Aika usein piti.
Lastenklinikan kahvio oli jo kantapaikka. Josko karaoken sinne saisi?
Äiti olisi vetänyt Satumaan kovaa ja korkealta, niin että homeisten seinien laasti olisi rapissut irti ja ohi kulkevan tohtorin liepeet lepattaneet.

Tyttö on iloinen, notkea, uhkuu voimaa ja omaperäisiä ajatuksia. Raivoaa kuin jalopeura.
Ahmii elämää. Ja ruokaa.

Hiuksensa ovat kuin heinäpelto.

Kertoo pieruvitsejä ja rakastaa mekkoja, tylliä, kimaltavia killuttimia. Koiria ja hevosia.
Haluaa olla Muumipeikko, Fiona,keijukais-ballerina, Elsa, Peppi.

Äidistä tulee Shrek, lumiukko Olaf tai ryökäle.

Futismatsi on taas käynnissä olohuoneessa, toinen on Kaka ja toinen on joku jonka nimi on kai Götze.
Melko ilmeiset pelaajavalinnat.

Tappelua ja huutoa, mölinää. Huutonaurua, tuuletusta, Kaka tekee maalin.
.
Siunattu Pikku Kakkonen klo.17-18, Kaka ja Götze haluavat nähdä!
Huraa,
täältä tullaan sohva ja tajunnan rajamaat!

Ylitsevuotava viikko

Alkaa olla pulkassa, tämä viikko. Melkoinen viikko se  olikin, varsinainen tunnelatauksella sävytettyjen tapahtumien runsaudensarvi. Rönsysi sieltä ja pursusi täältä.

Esikoisen ensimmäinen viikko opintiellä on takana, ja melko monta edessä. Alku on ollut hyvä, sellaisena jatkukoon!
Välitunnilla on juostu pää hikeen, kumeja vaihdeltu ja matikka on helppoa.

Iskostaessani tajuntaani sitä tosiseikkaa että olen todellakin koululaisen äiti mieleeni nousee aina väläyksenomainen muisto ajalta jolloin poika oli noin kaksi tuntia vanha.
Kätilö lähti saattamaan meitä synnytyssalista osastolle.Minä istuin pyörätuolissa kaksi vuorokautta valvoneena, uuteen todellisuuteen tiputettuna ,nelikiloinen pojanpötkylä sylissäni.
Mies vieressä tavaroitamme kuskaten.

Muistan kristallinkirkkaasti kuinka ajattelin siinä hissiä odottaessamme että miten on mahdollista että se olen minä joka istuu tässä ja että tämä vauva kasvaa tästä vielä koululaiseksi ja muistanko silloin tämän hetken?


No, tässä sitä ollaan ja näköjään muistan juuri sen.

Kuopus on harjoitellut tällä viikolla päiväkotilaisena olemista, melko leuhkana sanoisin. Pieni pippurinen keijukaiseni.
Helpotus, haikeus ja ilo pyörivät piirileikkiä päässäni.

Oltuaan ensimmäisen kerran muutaman tunnin hoidossa ilman allekirjoittaneen läsnäoloa lapsi suuttui koska palasin liian pian.

Tästä on kai pakko tehdä se tulkinta että hyvin sujuu ja päiväkoti on järjettömän kiva ja lapsi reipas.. Äitisuhteen laatuun tai äidin seuran ihanuuteen liittyviä tulkintoja en lähtisi nyt tässä tekemään.
Toivon etteivät päiväkodin kivat täditkään tehneet.

Älkääkä vain tekään tehkö, hiivatti sentään.

Edellä kuvattujen suurten askeleiden lisäksi olen askeltanut kuopuksen kanssa lääkärissä,käynnillä jota olen jännittänyt kesän ajan vatsa solmussa .
Käynti oikeastaan huojensi enemmän kuin kuormitti.Vaikka kysymyksiä jotka odottavat vastauksia on edelleen.
Lisäksi teimme monivaiheisen laboratoriovierailun joka sisälsi runsaasti verta,hikeä ja kyyneleitä.

Tällä viikolla olen saanut tietää että lapsi operoidaan lokakuussa.
Olen saanut myös kahdet parkkisakot  ja uuden, kypsyttelyvaiheessa olevan idean.

Korjannut omenasatoa koriin ja kitaani sekä mieheni selvästi vääriä käsityksiä lukuisista asioista.

Tehnyt hiukan syysraivausta puutarhassa ja itselleni selväksi etten enää ahmi omenoita kuin sika koska vatsani ei kestä moisia omenabakkanaaleja.

Katsellut pihan viimeisiä kukkijoita, muuttolintujen lähtövalmisteluja ja sitä kuinka keiju jahtaa saippuakuplia.
Hevostellut samaisen keijun kanssa.

Vetänyt jalkaani villasukat, polttanut kyntilöitä ja päreeni muutaman kerran.

Tuhlannut liikaa rahaa kukkiin ja nauttinut niistä ilman tunnontuskia. 

Todennut pipo kireänä että meitä on liian moneen junaan eikä kaikkien kukkien ole totisesti syytä antaa kukkia.

Viikonlopuksi onkin sitten luvassa sen verran luksoriöösiä ja poikkeuksellista ohjelmaa etten uskalla kertoa.

Pelkään nimittäin että tapahtuu allekirjoittaneelle hyvinkin tuttu , ns. shit hits the fan- ilmiö,  ja riemu rajaton jää toteutumatta jos ryhdyn toitottamaan torveani etukäteen.
 
Täysin järjetöntä, mutta tällä ei olekaan mitään tekemistä järjen kanssa.

Palaan siis asiaan jälkijättöisesti.

Viettäkää hurmaava wiikonloppu, ihmiset, syökää namua ja juokaa limua.
Muija kuittaa.

Äiti, poika ja lentokone

Siitä sovittiin kun poika oli 4-vuotias.Juuri tullut isoveljeksi. Halusi maailmaan, katsomaan ihmeitä.
Muumioita mieluiten.

Lentämään ulkomaille asti lentokoneella, äiti, kulkeeko lentokone kovempaa kuin meidän auto?

Kun olisi kouluun menossa, 7-vuotias, lähtisivät äiti ja poika. Kaksin, lentokoneella. Ehkä Lontooseen.
Siellä on  komeat muumiot, äiti on nähnyt, äiti näyttää pojalle valokuvasta.

Aika hyppää, lentää, nyt poika on seisemän..

Maailma on levoton, arvaamaton.
Enemmän kuin kolme vuotta sitten, tuntuu äidistä.

Äiti on hiukan neuroottinen, kaakattava kanaemo.
Vähintään yhtä paljon kuin kolme vuotta sitten, tuntuu luultavasti kaikista.

Ei halua ihmeelliseen Lontoon kaupunkiin jota rakastaa suuresti.
Ei pojan kanssa. Ettei vain sattuisi mitään.

Mutta LEGOLAND! Sinne! Sinne!
Kesän lopulla.
Muovipalojen taikamaassa ei voi pahaa tapahtua, eikä mitään mätää tanskanmaalla.
Poika on rakastanut legoja neljä vuotta (jos duplot lasketaan niin kuusi)
Äiti ei rakasta legoja mutta rakastaa poikaa.

 Kaksi päivää matkaan.
Äidin selkään koskee. Sitten koskee enemmän. Yöllä äiti karjuu heinäseipäänä sängyllä,lihakset krampissa. ei pysty liikkumaan suuntaan tai toiseen.


Ei pysty istumaan.
Ei pysty seisomaan
Ei pysty matkustamaan.

Äiti vollottaa. Voi poika-parkaa kun on tällainen raato äitinä!
Poika ei vollota.
Halaa  äitiä, toteaa että ensi kesänä äiti varmaan me viimeistään sinne päästään!

Äiti on ällistynyt, ylpeä, onnellinen.
Minun poikani.
Raato-äidin poikana oppii pettymyksen sietoa, se on lahjoista kauneimpia.
Pojasta on polvi parantunut!

Viimeisenä lomaperjantaina hyppäävät äiti ja poika autoon ja ajavat korskeasti Vantaalle.
Eväänä croissantit ja Suffelit ja Nalle Puh- pullossa vettä.
Omat kamerat kummallakin.

Kiipeävät kalliolle.
Aurinko paistaa.
Kauniit pilvet.

Tähystetään.

Nyt tulee, tuolla, taivaan rannassa!
Kamera valmiiksi.

Lähestyy, jylisee, halkoo ilmaa äidin ja pojan päiden yllä.
Kaunis kone, täynnä ihmeellistä voimaa ja ihmisiä.

Tel Avivista, Vaasasta, Istanbulista.
Sinäkin vielä pääset poika. Maailma kyllä vähän odottaa!

Poika on onnellinen, ja äiti.
Hienoja kuvia.

Nälkä käskee kotiin.
Tullaan taas, ja otetaan ensi kerralla suuret eväät.

Ja arvoisat lukijat,vielä kriittisen tärkeä tiedote:
 Facebook-tykkäysnappi joka on ollut käytettävissä aina postauksen perässä sanoi sopimuksemme irti ja kieltäytyi rekisteröimästä osaa tykkäyksistä.
Sehän ei sovi, joten nyt tekstin lopussa  Tykkäsin!-ruutu jota voi klikata jos tykkää.
Minua ei  haittaa vaikka klikkaisit vaikka et tykkäisi.
 Mobiiliversiossa Fb-nappi on käytössä yhä, saattaa toimia tai olla toimimatta.

Muija kiittää!