perjantai 21. huhtikuuta 2017

Torttu rullalla ( eli erittäin raikas kevätleipomus for dummies)

Kuulkaas, allekirjoittanut ryhtyi pääsiäisenä pitkästä aikaa leivontapuuhiin! Vaikka en koe sen seitsemänsortin omatekoisten tuotosten loihtimista pyhäpöytään mitenkään kunnia-asiakseni on jotain mukava tehdä itse. Erottaa arkea juhlasta. Avainsana näissä leivontakarkeloissa on kuitenkin aina HELPPOUS, eli pidetäänpäs asiat yksikertaisina. For dummies, like me.


Muistin hämärästi väsänneeni viime pääsiäisenä kääretortun jonka sitruunainen raikkaus sopi täydellisesti kevääseen ja teki vaikutuksen torttua maistelleisiin.Sitäpaitsi kääretortuissa ylipäätään on jotain liikuttavaa ja nostalgista.Sellaista maistellessa tulee harhaanjohtava tunne kaiken muuttumattomuudesta, ja maailma on hetken samanlainen kuin naapurin tytön syntymäpäiväjuhlissa vuonna 1979.

Muistini ei yltänyt  niin pitkälle että olisin onnistunut löytämään juuri kyseisen tuon kyseisen reseptin. Avainsana oli jokatapauksessa lemon curd, brittihenkinen sitruunatahnake joka oli minulle täysin uusi tuttavuus.
Päätin tuolloin että tapaamme uudestaankin.



Googlailuni tuloksena päädyin yhdistelemään muutamaa eri reseptiä täydellisen kevättorttuni tuotannossa.
Jos sinäkin haluat omasi tarvitset taikinaan

- 4 munaa
- 1 dl sokeria (+ sokeria kääretortun pinnalle)
- 1dl vehnäjauhoja
- 1dl perunajauhoja
- 1 tl leivinjauhetta
- 1 sitruuna

Ja täytteeseen

- 1 purkki rahkaa (ihan kaikki ei välttämättä mene!)
- 2 tl lemon curdia
- 2 dl vispikermaa ( jos haluat tortun koreaksi ja päällystät kermavaahdolla)
- kauniita namusia tai nomparelleja tai jotain muuta sopivan viehkoa ( jos haluat  tortun vieläkin koreammaksi! Minä halusin ja ripottelin kermavaahdon päälle jellybeansejä)

ja vielä  n. 4-5 rkl lemon curdia joka leviteään piirakkapohjalle ennen rullaamista.



Laita uuni lämpenemään, 200 C.  

Vatkaa ensin munat ja vaahdoksi. Vatkaimella. Vain hurjapäisimmät, uhkeat hauislihakset omaavat ryhtyisivät käsitöihin tässä kohtaa.
(Vaahto = seos on aika paksua ja kuohkeaa ja tipahtaa hitaasti esim lusikasta).

Pese sitruuna. Halkaise ja raasta kuori. Purista sitruunasta mehu.



Sekoita vehnäjauhot, perunajauhot, leivinjauheja sitruunankuoriraaste keskenään.
Vatkaa seos muna-sokerivaahdon sekaan.
Lisää joukkoon vielä sitruunan mehu.

Laita pöydälle valmiiksi leivinpaperi odottamaan kohta uunista saapuvaa torttuasi. Ripottele leivinpaperille sokeria, tasaisesti ja pihtailematta.


Kaada taikina pellille leivinpaperin päälle ja paista keskiosassa uunia n. 6-8 minuuttia. Kannattaa olla valpas, pohja paistuu nopeasti ja kärähtämisriski on olemassa!
Tekele on valmis kun väri on kullanvivahtava ja hiukan rusketusta pinnassa.





Kumoa pohja heti sokeroidun leivinpaperin päälle ja rullaa se varovasti. Kovin tiukkaa rullaa ei kannata tässä vaiheessa tehdä, avaat sen vielä.
Anna jäähtyä.


Vatkaa (vatkailmella!)2dl  vispikermaa vaahdoksi jos haluat sitä täytteeseen JA tortun päälle. Vähempi riittää jos ainoastaan päällystät tekeleesi kermalla. Minä laitoin kermavaahtoa vain päälle mutta suosittelisin kokeilemaan sitä myös täytteessä, rahkan ja lemon curdin seassa. Itse aion seuraavalla kerralla tehdä niin, luulen että kermavaahto antaisi juuri sopivasti lisää mehevyyttä täytteeseen.
Voit lisätä vaahtoon hiukan vaniliinisokeria.Minä lisäsin. Kun tässä nyt ei sokerissa säästellä muutenkaan.
  Älä tee siitä voita vaan malta lopettaa vatkaus ajoissa vaikka se kovin koukuttavaa puuhaa onkin.




Sekoita rahkan joukkoon 2 ruokalusikallista lemon curdia. Ja halutessasi sitä kermavaahtoa, mutu-tuntuman mukaan.

Avaa jäähtynyt torttu rullalta ja voitele se lemon curdilla. Levitä sitten täyte torttulevyn päälle. Älä riehaannu tunkemaan liikaa täytettä kuten allekirjoittanut jonka torttu pursuili rullataessa ja sitä joutui hiukan tyhjentelemään..Et luultavasti tarvitse ihan koko täytesatsia.


Kääri sitten koko komeus rullalle ja koristele kermavaahdolla ja makeisilla miten mieli tekee.
Huikea kevättorttusi on valmis!





Olin itse hyvin tyytyväinen leipomukseen, ja se oli oikeasti helppo valmistaa. Sitruksen maku on vahva joten jos naamasi menee sitruunalle sitruunasta tämä ei ole oikea valinta.
Myös nuori serkustrio nautti kääretorttua ahnaasti.). Rumilta marketin kertakäyttölautasilta.Tiskikone hajosi sopivasti pääsiäiseksi.Kuten myös TV, imuri ja jätevesipumppu. Niistäpä. ei nyt tässä sen enempää).




Minulle ja ukolleni jäi iltaherkutteluun vain pienenpieni tortunnysä. Hyvä niin!

Tehkääpä viikonloppunne iloksi tällainen kevätkääryle ja tarjoilkaa jollekkin jota haluatte itsenne lisäksi ilahduttaa, sen tämä halko nimittäin tekee!

Raikasta viikonloppua, ihmiset! Nauttikaa elostanne!






perjantai 24. maaliskuuta 2017

Ilon kautta


Maalaiskylän Muija tässä, haloo ihmiset! Liian kauan sitten ovat nakkisormeni viimeksi tanssineet näppäimistöllä blogijenkkaa! Elämä on kieputtanut monenmoisiin pyörteisiin, ahmien tämän muijan ajan ja energian.

Kirjoittamista on ollut ikävä. Päätin että  lopultakin kirjoituspuhteen ääreen päästyäni kirjoitan ilon kautta. Kevyesti, pienistä,  mutta iloisista asioista. Konkreettisista rojuista, rehuista, kenties tarpeettomuudessaan eritttäin tarpeellisista.Niistä arkipäivää nostattavista joita ilman elämä on yhtä pettuleipää ja kirnupiimää.

Iloisia asioitahan nimittäin on, vaikka viimeaikoina on tullut polskittua tummissa, raskaissa vesissä . Olen kiskonut teidätkin, arvoisat lukijani, surullisille unitiretkilleni mukaan mutta tänään on tahti toinen!



Vastustan kiihkeästi pakkopositiivisuutta. Ihmisen on saatava olla myös tummien vesien tulkki. Negatiivinen, hapan, surullinen ja vihainen kun tarvetta ilmenee, tai ei  hyvä hytise. Ja sitähän ilmenee jos ihminen on ylipäätään elossa.

Oman ja lähiympäristön hyvinvoinnin kannalta voi kuitenkin välillä olla paikallaan pysähtyä myös ilon äärelle.Tämä viisauden kultajyvänen mielessäni ryhdyin vartavasten miettimään viime aikojen iloja.
Niitä jotka ovat kutkuttaneet vatsanpohjaa ja nostaneet hymyn allekirjoittaneen ruttunaamalle.

Esimerkiksi

KEVÄINEN JOULULAHJA

joka suvaitsi saapua elämääni sulostuttamaan Amerikan mantereelta asti, tehtyään matkaa reilut kolme kuukautta. Aviomieheni oli tilannut pukinkonttiin ajatukseltaan upean (esteettiseltä arvoltaan kenties hiukan kyseenalaisen mutta en lähtisi valittamaan) Tyttökullat-mukin.Maaliskuisena päivänä yllätys oli riemukas, ja mukikokoelmani ( josta lisää täällä) sai kaipaamansa jenkkivahvistuksen
Kyseinen tv- sarja on toiminut jo vuosia allekrjoittaneen mielenterveydellisenä ensiapuna, syystä joka jää itsellenikin hämärän peittoon.Uhkeat olkatoppaukset, räikeät värit ja vosun, idiootin ja miehekkään opettajanaisen hassunhauskat seikkailut 80-luvun Miamissa laittavat asiat kohdalleen.

Kun kriisi iskee kaivetaan esiin kaikki tuotantokaudet, ja tästä eteenpäin myös muki johon Pommac light- limonadijuoma jäillä kaadetaan.
 ( Olen muuten ratkaissut Dorothyn aina käärittyjen hihojen arvoituksen : naisen kädet ovat niin pitkät kaikki hihat ovat liian lyhyitä, ja niiden käärimisellä viekkaasti peitetään tämä tosiseikka).

THANKYOU FOR BEING A FRIEND Dorothy, Blanche, Rose, Sophia, Ukko ja Pukki!



KUKKEITA REHUJA

Havaitsin terapiapuotini Villa Nokkosen fb-päivityksestä pioneiden saapuneen. Kyllä PIONEIDEN! Siinä on kasvi joka antaa läsnäolollaan ihmiselle lupauksen paremmasta.
Noudin aikailematta kimpun ja kotona toljotin pöydälle suurella pieteetillä asettelemiani pinkkejä  pioneita suu pullaa jauhaen.Aurinko paistoi sisään enkä ajatellut mitään.
Se oli erittäin hyvä ellei täydellinen hetki ( jonka täydellisyyteen toki myös vehnänisulla oli oma osuutensa).


Pian saapuivat myös ruukkukielot, enkä aikonut olla ilman.
 Kielossa on jotain hiukan rappioromanttista, se tuo mieleen hylätyt pitsihuvilat, sammaloituneet hautakivet ja usvaan kietoutuneen kesäöisen metsän.
Asetin kieloni rustiikkiseen ruukkuun ja tunnelmoin käsivarret kananlihalla kieloa nuuskien.
Ikävä kyllä kaunokainen rapistui melko hoivissani melko nopeasti.


Hain puutarhasta keittiön ikkunalaudalla myös omenapuun oksan, toiveena saada siihen ensin lehdet ja ties vaikka kukatkin. Vaihdan pulloon joka päivä lämpimän veden, kuulemma se edistää asioita.
Kauniit, hennonvihreät ehdet ovatkin nyt auenneet ja kukkien suhteen elän toivossa.
Halpaa iloa!
Seuraavaksi käyn riipimässä pihakoivusta pari oksaa sisään toivoa tuomaan.




RUOSTEINEN HÄKKI JA PAIKKA PILLEREILLE

Koska olen kovan luokan kirppishöylä hyvät löydöt saavat pulssini kiihtymään ja sieluni laulamaan.Viime aikoina olen tehnyt kaksi mahtilöytöä: lääkekaapin 50-luvulta ja lintuhäkin mahdollisesti samalta aikakaudelta.
Kumpikin esine huusi nimeäni kuuluvasti.

Eksyin jokin aika sitten kirppistapahtumaan Järvenpäähän, Vanhalle Suksitehtaalle.
Paikka oli kiinnostava, vaikkakin aika pieni, ja visiteerauksen arvoinen jos sattuu suunnalla pyörimään.Seuraavaan siellä järjestettävään kirppistapahtumaan aion ehdottomasti hankkiutua.Tällä kertaa kohtasin siellä Elämäni Lääkekaapin, ja sille oli jopa todellinen tarve. Kaappi näyttää vessan seinällä pönöttäessään liikuttavan jämäkältä, ja rehelliseltä, siltä että sen uumenista löytyy varmasti apu vaivaan kuin vaivaan. Hajusuolaa ja karvasvettä ainakin.

 

Lintuhäkki taas odotti minua kuinka ollakkaan, Villa Nokkosessa. Se on sopivan ruosteinen ja tipun juomakuppi on oikeaa posliinia!  Need I say moore, kuten britti tässä tilanteessa toteaisi.
Häkki pääsi paraatipaikalle olohuoneeseen ja sai uumeniinsa viherkasvin ja pari munaa.






HEVONEN KUIN MIKKO ALATALO

Viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä ilonani oli posteljoonin tuoma liikuttavaa postia sisältänyt kirjekuori. Sen sisältä löytyi upea, tuttavani lapsen ajatuksella työstämä muotokuva edesmenneestä, päivittäin kaivatusta kavioeläimestäni.
Kuvassa Höpö käyskentelee kesälaitumilla, sonnustutuneena sinisankaisiin silmälaseihin kuin Mikko Alatalo.Taivas on sininen ja kukat kukkivat.
Olen varma että sinisankaisten okulaarien ansiosta Höpö löytää ikivihreillä niityilläkin ne kaikkein mehevimmät apilat ja tuoreimmat ruohonkorret.


Mulla ei tänään ollut muuta. Paitsi että viettäkää hieno viikonloppu ilon kautta, ihmiset, ilon kautta!


Terveisin,





torstai 2. helmikuuta 2017

Hevoseton nainen

Hevosystäväni lähdöstä on nyt kulunut kaksi viikkoa.

Ensimmäiset päivät ovat pahimmat. Aivoni kieltäytyvät hyäksymästä sitä tosiasiaa ettemme ystäväni kanssa koskaan enää kohtaa. Sydän kuitenkin tietää sen. Epäusko ja lamauttava tyhjyyden tunne täyttävät mieltä vuoronperään. Kovin montaa kyyneletöntä hetkeä ei noissa päivissä ole.


.
Enkö koskaan istu kesäkuussa laitumen laidalla hyttysiä huitoen, katsellen ystäväni raukeaa nautiskelua ja illan vaihtumista yöksi ? Enkö tunne sen tutun turvan leikkisää töytäisyä selässäni, lämmintä puhallusta poskellani?
Enkö kiroa kavioeläimen kengityslaskun tyhjentämää tiliäni tai pakkoa poistua torppani lämmöstä pimeään, kuraiseen iltaan ( josta palattuani,saappaat ravassa ja naama punakkana, totean taas miten hyvää tekikään hevostella)?

En. En koskaan enää.

Tuntuu kuin elämääni olisi revennyt liikkumaton, musta aukko jonka repaleisia reunoja jäätävä viima heiluttelee.
Ilmaisussani häivähtänee ripaus melodraamaa , mutta miedommin en pysty ensimmäisten päivien tunnetta kuvaamaan.

Luulen että surun olemus on aika samantapainen oli kyseessä ihminen tai eläin. Menetyksen laaja-alaisuus ei luonnollisestikaan ole verrattavissa läheisen ihmisen kuolemaan, tiedän elämän jatkuvan ja selviäväni  surun yli.
Kukaan ei vähättele tai mitätöi menetystäni vaikka kyseessä on eläinystävä.
Kiitos siitä.

Moni suruun, sen vaiheisiin ja ikävään liittyvä klisee osoittautuu todeksi. Ulkona kulkiessani ystäväni tuntuu olevan kaikkialla. Pakkaslumen kimallus koiranputkissa, jalanjäljet meren jäällä ja talvitaivaan pastellisävyt saavat kyyneleet valumaan. Mitä kauniimpi näkymä sen vuolaammat kyyneleet.




Kun alkaa sataa lunta mietin onkohan hevoselle laitettu aamulla loimi päälle. Käsi ojentuu nakkaamaan leipäpussin viimeistä kantapalaa Höpön herkkuastiaan.
Liukastellessani jäisellä parkkipaikalla ehdin ajatella että onneksi hevosella on hokit.
Sydän tietää mutta aivot eivät vielä ymmmärrä.

Mieleni pyrkii ehdottelemaan  maailmankaikkeudelle kaupankäyntiä. Jos vielä kerran voisimme kohdata? Jos ystäväni ilmestyisi vaikka ihan vain hetkeksi tuohon omenapuiden alle, paikkaan joka tulee olemaan sen viimeinen leposija?
En ole ainakaan toistaiseksi liukunut hämärän rajamaille ja tajuan varsin hyvin tinkaukseni järjetömyyden mutta yritän silti. Maailmankaikkeus pysyy vaiti ja eikä  tuttua hevosen hahmoa näy vaikka kuinka tuijotan hämärtyvää puutarhaa.



Perhekuntamme äänenkäyttö ei ole vaisuimmasta päästä ja yleensä arvostan suuresti niitä hetkiä kun on täydellisen hiljaista.Nyt hiljaisuus tuntuu läpitunkevalta, se alleviivaa ja korostaa menetystä. 

Ensimmmäisenä viikonloppuna palaan tallille käymään läpi kaikki Höpön tavarat. Sinne meneminen on vaikeaa. Paikalle tulevat myös kaksi muuta Höpön elämään tiiviisti kuulunutta ihmistä.
Loimet, harjat, riimut. Lahjoitamme ne eteenpäin. Otan muistoksi pari harjaa joissa ystäväni vielä tuoksuu, riimun, jalkaheijastimet joita se käytti yhteisillä iltalenkeillämme.
Ystäväni elämää on kirjattu ylös kahdenkymmenen vuoden ajalta. Kaikki tallivihkot ovat tallessa. Luen niitä varmasti vielä joskus, sitten kun se tuntuu enemmän hyvältä kuin pahalta.



Juomme pullakahvit ja muistelemme pientä, suurta hevosta. Naurattaakin vähän.Tarinoita yhteisistä seikkailuista riittäisi luultavasti kirjan verrran.
Ehkä joskus ilmestyy mestariteos nimeltään " Ei päivääkään normaali hevonen".
Painakaa siis nimi mieleenne!

Vähitellen oloni alkaa hiukan helpottaa.

Ostan itselleni kimpun valkoisia jaloleinikkejä joita olen useasti himoinnut raaskimatta kuitenkaan niitä ostaa.
Nimeän ne mielessäni Höpön kukiksi.
Syön lounaaksi valtavan laskiaispullan ja katsomme mieheni kanssa muutaman jakson Tyttökultia ( erittäin olennainen osa allekirjoittaneen kriisinhallintaa).
 
Laitan kiitosviestin eläinlääkärille joka osasi hoitaa ystäväni lähdön juuri oikealla tavalla, empaattisesti, ammatilisesti ja rauhassa. Niin että paitsi Höpön elämästä myös kuolemasta jäi hyvä muisto.
Olen ikävä kyllä kuullut myös hyvin toisenlaisia tarinoita.



Mies jaksaa lohduttaa ja ymmärtää suruni hyvin. Lapset saavat minut nauramaan, pitävät kiinni rutiineissa ja tajuan entistäkin selvemmin miten tärkeä,rakas ja korvaamaton perheeni on.
Tajuan myös että rakastin hevostani vielä enemmän kuin kuvittelin.

Myös sukulaisilta, ystäviltä, ja tutuilta saatu tukio ja osanotto kannattelee. Ajan yhdeksi yöksi ystäväni luo Savoon. Potkukelkkailemme Saimaan jäällä upeissa maisemissa, syömme hyvin, puhumme läpi elämää ja kuolemaa. Pieni irtiotto tekee todella hyvää.



Blogipostaukseni ystäväni lähdöstä on ollut kaikkein luetuin Maalaiskylän muijan historiassa. Monella on samanlaisia kokemuksia, eläinystävä on lähtenyt. Moni tietää miltä minusta tuntuu ja moni kertookin sen.
Vilpitön ja  arvostava kiitos siitäkin. Kaikki kommenttinne ja osanottonne ovat olleet minulle merkityksellisiä ja auttaneet osaltaan eteenpäin.

Tänään ajoin Mäntsälään, Lemmikkilehtoon, ja hain ystäväni kotiin. Pienessä punaisessa mummonmökissä todotti harmaa,kannellinen muovisanko jonka sisällä ovat Höpön maalliset jäänteet.Kaunista, kirjavaa tuhkaa. Yllättävän painavaa.
Vastaanotto oli hyvin ystävällinen, juttelimme työntekijän kanssa hiukan Höpöstä. Paluumatkan se matkusti takapenkillä. Minua sekä itketti että nauratti, ja tilanteen saattamiseksi entistä absurdimmaksi juttelin äääneen ämpärissä matkustavalle ystävälleni. Uskon että kyytiläiseni osasi arvostaa monologiani.
Se oli hevonen joka ymmärsi hyvin puhetta.



Nähtäväksi jää onko hevosnainen minussa mennyt ystäväni mukana. Jonkinlainen kaipuu kavioeläinten pariin orastaa kyllä jo mielessäni.Alustavia suunnitelmia talleille kohdistuvista tunnusteluretkistä on  tehty.
Myönnettäköön että olen saattanut myös hiukan vilkuilla ilmoituksia vuokralle tarjottavista hevosista.
Hiukan.


Elämäni hevosen paikka on jo täytetty, eikä toista kertaa ei voi tulla.
Kenties kuitenkin  tilaa olisi uudelle  hevosystävälle jonka kanssa kulkea tähtitaivaan alla ja nauttia täti-ihmiselle sopivan hallitusta vauhdin hurmasta sänkipellolla.
Kun aika on.





torstai 19. tammikuuta 2017

Hyvästi, ystäväni

Minä en ole enää hevosenomistaja.

Kulunut viikko on ollut yksi elämäni vaikeimmista . Olen jättänyt pitkiä jäähyväisiä rakkaalle ystävälleni, toverilleni, terapeutilleni, perheenjäsenelleni.



Pienelle, suurelle hevoselle jonka ihmisenä sain olla niin kauan.
Joka toi mukanaan valtavan määrän iloa, onnea ja elämyksiä.
Joskus se kuskasi minut hulluden rajamaille ja vararikon partaalle. Elämyksiä olivat nekin hetket.

Kahdenkymmenen vuoden yhteinen tie on kuitenkin kuljettu nyt loppuun.
Ystäväni lähti tänään ikivihreille laidunmaille ja vei ison palasen minustakin sinne.
Huikea, suurisydäminen persoona, erikoinen elukka joka rakasti omenoita, tervan makua ja hyvää seuraa.
Ymmärsi puhetta vuosi vuodelta enemmän ja enemmän. Irvisti kameralle kun pyysin.
Se oli hevonen jolla oli paljon ystäviä. En ole ainoa jolle tämä menetys on suuri.







Minä ole itkenyt niin paljon että silmieni aluset ovat rohtuneet punaisiksi, ruttuisiksi pusseiksi. Talvi-ilma ja suolaisten kyyneleiden tulva on tuhoisa kombinaatio koko hipiää ajatellen (vinkkinä mainittakoon, säästäkää suuret surunne suveen!

Viimeisen viikon kuljimme yhdessä tuttuja maastoja, jätimme hyvästit pelloille, metsille. Pimeän luonnon keskellä kerroin ystävälleni vielä monesti kuinka tärkeä se on, kuinka rakas.
Tyhjä tila jonka se jättää tuntuu mahdottomalta täyttää.

Siivutin sille herkuksi ohuita omenaviipaleita joiden syöminen ei olisi kivuliasta huonokuntoisilla hampailla.Niin vanhoilla ja huonoilla ettei hevoseni enää pystynyt syömään heiniäänkään ilman kipua.
Silloin ihmisen pitää päättää, uskaltaa luopua ja kestää tuska. En olisi halunnut päättää, enkä kestää.

Lapset ja mies kävivät jättämässä hyvästit. Viimeiset ratsastukset, silitykset ja pusut.
Sydäntäsärkevää.





Kolmevuotias kyselee joka päivä kuolemasta paljon, yritän vastailla ja samalla itku kuristaa kurkussa.
Ekaluokkalainen on huolissaan voidaanko ihminenkin lopettaa jos purukalusto on päässyt pahaan jamaan.

Viimeisenä iltana kävelimme vierekkäin tutun lenkin. Olin iloinen siitä että hevosvanhukseni lajitoverit olivat jättäneet reitin varrelle poikkeuksellisen suuren määrän jyhkeitä kakkakasoja. Hevoseni haisteli hartaudella läpi jokaisen. Se tonki turvallaan esiin kuivia heiniä hangen alta ja mussutti niitä.Katseli kaukaisuuteen, välillä hieraisi minua turvallaan.
Minä kuuntelin sen askelten narskuntaa lumessa, kuivasin kyyneleitäni takin hihaan ja surin menetykseni suuruutta.

Tänä aamuna ajoin hitaasti viimeistä kertaa tuttua tallitietä pitkin hevosenomistajana. Läpi lumen peittämien peltojen.Niiden samojen joita pitkin laukkasimme yhdessä ja joilla katselimme syksyllä kettuja kuun valossa. Niiden peltojen multaa maistelin kun ystäväni säikähti hanhijengiä ja suistuin holtittomasti satulasta maata kyntämään.
Oloni oli epätodellinen.Ei enää koskaan.

Ennen tutun eläinlääkärin saapumista haen ystäväni ulkoa tarhasta kuten tuhansia kertoja aiemminkin. Huomattuaan minut se hörisee tervehdyksen ja tulee portille vastaan. Olen kiitollinen, toivoin vielä viimeistä, tuttua hörinää ja sain sen.
Itkustani huolimatta yritän pysyä rauhallisena ettei hätäni tarttuisi hevoseen.
Puoli tuntia yhteistä aikaa.





Tallissa ystäväni saa eteensä hiukan heiniä ja viimeiset herkut: kauraa, kuivaa leipää ja omenan-, porkkanan-ja banaaninmakuisia hevoskarkkeja, ihmisystävältä saatuja superherkkuja.Se rouskuttaa ne ahnaasti.
Harjasin sen hännän huolella, ja leikkasin suurimman osan talteen.
Hevoselleni rakas ihminen joka on kuulunut sen elämään vuosia teettää meille jouhista korut.
Ajatus siitä lämmitttää.

Eläinlääkäri saapuu täsmällisesti.Kun näen hänet itkuni ryöpsähtää kunnon vollotukseksi. Myös lääkäriä itkettää hiukan.
Saan koottua itseni ja hevoseni saa rauhoituksen pistoksena omassa karsinassaan, sitten se talutetaan ulos.Paikkaan josta se on helppo siirtää liinoilla autoon joka saapuu noutamaan kun kaikki on ohi.

Rauhoitus tehoaa nopeasti.Ystäväni on aivan raukea, se riiputtaa päätään ja nojautuu minua vasten. Silitän sen otsaa ja poskea, kerron että kaikki on hyvin, ollaan tässä yhdessä eikä kohta enää hampaisiin satu.

Eläinlääkäri antaa huojuvalle hevoselleni nukutusaineen. Se tehoaa muutamassa minuutissa. Maahan kaatuminen tapahtuu pehmeästi, eläinlääkärin ohjatessa sitä päästä kiinni pitäen. Suuri ystäväni makaa kyljellään valkeassa lumessa, minä polvistun sen viereen, silitän ja painan pääni poskea vasten. Kiitän vielä kaikesta, toivotan hyvää matkaa. Kyyneleet eivät lopu.
Kaikki on kuitenkin rauhallista. Eläinlääkäri antaa vielä viimeisen pistoksen joka pysäyttää hevosen sydämen. Se päästää pienen, pörisevän huokauksen, hengittää vielä vähän aikaa. Kaulalta pistoskohdasta valuu hiukan kirkkaanpunaista verta hangelle.

Lääkäri seuraa tilannetta tarkasti stetoskoopilla. Kertoo sitten että sydän ei enää lyö.

Ystäväni on poissa.
Olen iloinen siitä että sain olla vierellä loppuun asti.

Se matkustaa vielä viimeisen matkansa Mäntsälän Lemmikkilehtoon, tuhkattavaksi. Kun kevät tulee aion haudata tuhkat puutarhaan, lähelle meitä, kenties hedelmäpuun juurelle.Istutan siihen jotakin kaunista.

Blogivuoteni on alkanut raskailla aiheilla.
Mutta sellaista elämä välillä on, ja tämä blogi on elämää. Pelkkää synkkyyttä ja murheen laaksossa laahustamista ei  jatkossa ole luvassa, uskallan toivoa!

Silitelkää eläinystäviänne puolestani, ihmiset! Nuuhkaiskaa turkkia ja kertokaa niille kuinka tärkeitä ne ovat. Kaikkine rasittavuuksineen.

     Höpö
     19.6.1992- 19.1.2017





perjantai 6. tammikuuta 2017

Syntymättömät

Onko tämä aihe liian iso kirjoittaa? Saako sen taipumaan yhden blogipostauksen sisään, siten että edes murto-osa siitä tulee käsiteltyä näkyväksi? Niin että sen mittavuus ei kutistu.
Toisaalta, vaikka olisin aikeissa kirjoittaa laajuudeltaan Päätalon Iijoki-sarjaa hätyyttelevän tuotannon syntymättömistä ei kaikkea pystyisi kertomaan.
Kokemuksia on yhtä monta kuin niitä joilla on omat syntymättömänsä. Eikä meitä ikävä kyllä ole vähän.


Olen tulevan sijaisvanhemmuuteni myötä päätynyt taas pohtimaan laajemmin omaa tietäni vanhempana,  ja vanhemmuutta ylipäätään.
Luultavasti on totuudenmukaista sanoa että matkani äitiyden auvoon on kulkenut useamman kivikon ja piikkipuskan kautta.  Haastavaa on ollut, kuten näinä aikoina on tapana mainita jos asiat ovat menneet päin hevon hanuria.Todettakoon  etten nyt tarkoita lapsellisen elämän perushaasteita jotka jo itsessään voivat viedä ihmisen hämärän rajamaille.

Tarkoitan niitä seitsemää alkanutta raskautta ja kahta lastani, toivon ja epätoivon vuoristorataa, hikisiä käsiä ja kohonnutta sykettä lääkärin vastaanottohuoneen oven takana odottaessa.
Surullista, liikkumatonta näkymää ultraäänilaitteen ruudulla, pientä elotonta jyvää mustassa pussissa. Uudestaan, ja vielä uudestaan. Ja vielä.
Päivystyksessä pidäteltyä itkua lääketieteellisissä faktoissa pysyttelevän, kalsean ja kriisitilanteeseen joutunutta väistelevän hoitohenkilökunnan edessä.


Oikeutusta vailla olevia vihan ja kateuden tunteita raskaana olevan naisen kävellessä kadulla vastaan.
Kenenkään muun raskaus ei ole ollut minulta otettu raskaus mutta nuo tunteet tulivat jostakin hyvin syvältä, sieltä minne ei järjenvalo paista.

Syvää surua jonka haalistuu ja muuttaa muotonsa toiseksi ajan myötä mutta ei koskaan täysin häviä, enkä sitä toivokaan.

Halu tulla vanhemmaksi on monelle niin voimakas, osin biologian säätelemä, alkukantainenkin tarve että sitä lienee vaikea verrata mihinkään.
Luultavasti siksi siihen liittyvät epäonnistumiset haavoittavat monia niin syvältä.


On surullista etteivät nuo lapseni koskaan syntyneet. Sellaista ihmisen ei tarvitse unohtaa tai ajatella positiivisella otteella ja ilon kautta.
He kulkevat kuitenkin mukanani loppuun saakka ja  ovat vaikuttaneet hyvin vahvasti moneen asiaan elämässäni, myös positiivisessa mielessä.




Kokemukseni ovat tuoneet  näkökulmia, ymmärrystä ja valintoja jotka olisivat muutoin jääneet näkemättä ja tekemättä. 
Olen ehkä osannut arvostaa vanhemmuuttani jonkinlaisena ihmeenä ja etuoikeutena, mikä ei totisesti tarkoita että se tekisi minusta täydellisen äidin, tai paremman äidin kuin joku muu, vähemmän äitiysreissussa rähjääntynyt äiti.
Yritän muistaa onnekkuuteni  myös sisäisen pirttihirmuni nostaessa äänensä volyymia ja kaulintaan kattoon mutta aina se ei onnistu kovin hyvin.
Kärsimys voi opettaa mutta se ei jalosta, olen siitä oiva esimerkki.

Olen aina puhunut kokemuksistani melko avoimesti, se on ollut minulle helpompaa kuin vaikeneminen. Kaikki eivät koe samoin.
Ihmisten reaktiot ja suhtautuminen ovat myös olleet kiinnostava ja opettavainen kokemus. Hyvässä ja pahassa.
Minulla on onnekseni ollut lähellä muutama ihminen jonka kanssa olen pystynyt käymään asiat läpi pohjaa myöten.
Siinä vaiheessa kun on itkenyt tarpeeksi saattaa alkaa jopa nauraa. Itse tiesin olevani voiton puolella kun viljelin ystäväni kanssa julkaisukelvotonta, mustaa ja täysin sopimatonta huumoria sinänsä traagisiin asioihin liittyen.
Jumalattoman helpottavaa!

Kertoessani  kokemuksistani olen myös saanut kuulla paljon muiden samantapaisia kertomuksia. Vastoin omaa harhaista luuloani jonka vallassa olin siihen saakka kun päätin haluta äidiksi yllä mainitut asiat ovat yleisiä, ja osa monen ihmisen historiaa.
Kertomuksia keskenmenoista, kohtukuolemista ja raskaustesteistä jotka eivät kahdenkymmenen vuoden aikan ole koskaan näyttäneet kuin yhden viivan.

Sellaisia kertomuksia jotka saavat todenteolla tajuamaan että kuulun itse onnekkaiden joukkoon.
Minulla on kaksi hienoa lasta, eivätkä omat tuskien taipaleeni ole lainkaan pahimasta päästä.




Sillä onnestahan asiassa on hyvin pitkälti kysymys. Se annetaanko ihmiselle mahdollisuus tulla vanhemmaksi on kuin mielipuolen omavaltainen ja julma leikki jolla ei ole mitään tekemistä järjen, kohtuullisuuden tai oikeudenmukaisuuden kanssa.
Ihminen voi olla sisukas, noudattaa terveellisiä elämäntapoja, valjastaa kaikki rahavaransa modernin lääketieteen käyttöön. Nousta suosta uudelleen ja uudelleen yrittämään. Silti mitään takeita onnistumisesta ei saa.
Outo lisämauste ovat kanssaihmisten esittämät, tunkeilevat kommentit ja kysymykset. Itse olen joutunut kokemaan näitä ilmoille pöräytettyjä aivopieruja vain satunnaisesti, mutta moni on kertonut olleensa vuosien varrella esimerkiksi sukulaisten taholta esitettävien, toistuvien raskausuteluiden kohteena.

Pienenä vinkkininä mainittakoon että lisääntymisaiheinen utelu on epäkohteliasta, sopimatonta ja merkki pahanlaatuisesta pölkkypäisyydestä.
Älä kysy.

Minä tunnen hyvin suurta myötätuntoa kaikkia niitä kohtaan joilla on syntymättömänsä.
Tiedän myös että ihminen voi elää erittäin antoisan ja yhtä hyvän elämän lapsettomana kuin lapsellisenakin.
Biologinen vanhemmuus ei myöskään ole ainoa tapa olla vanhempi.

Jos  lapsettomuus ei ole oma valinta moni joutuu kuitenkin tekemään valtavan työn pystyäkseen kokemaan elämänsä mielekkääksi ja hyväksi.



Kuten alussa totesin tästä aihepiiristä voisi kirjoittaa paljon.Nyt lopetan kuitenkin tähän ja toivotan raskaasta aiheesta huolimatta ja juuri sen takia  kaikille erinomaisen valoisaa ja hyvää loppiaista ja viikonloppua!
Ihan kuin ilmassa väreilisi jo pieni lupaus keväästä, ihmiset!