Olemme ensi viikolla asuneet puoli vuotta tässä talossa. Kun tapasimme wanhuksen ensi kerran emme oikeastaan olleet talonostoaikeissa. Tai ehkä olimmekin, mutta salaa itseltämme.Rakas kotimme pääkaupungissa oli alkanut osoittaa kutistumisen merkkejä kuopuksen täytettyä 2 vuotta. Selvää oli että lisätila johon sisältyisi myös oma piha edellyttäisi muuttoa kauemmaksi, Helsingin rajojen ulkopuolelle. Vaikka kliseinen " maalle unelmien taloon"- haave oli kummitellut mieleni sopukoissa ajoittain jo vuosikausia tuntui ajatus silti lähes utopistiselta.
Olimme seikkailleet Oikotiellä jonkin aikaa, käyneet jopa katsomassa muutamaa taloa, "ihan huviksemme, voihan sitä katsoassa käydä" - mentaliteetilla muka, kun keltainen kaunotar vuodelta 1923 kiinnitti huomion.
Ensitapaamisella miellyin, ihastuinkin. Talo oli kaunis. Se oli hyvässä kunnossa. Piha suuri ja sopivassa määrin luonnontilainen.Talo vaikutti toimivalta ja käytännölliseltä ikäisekseen. Mutta ennen kaikkia sillä oli persoonallisuus ja historia.Talossa kukiessani aistin selkeästi hyvän ilmapiirin, meillä synkkasi.Omistajat osasivat kertoa talon tarinaa alusta asti.
Asiaa kypsytellessämme talo vaikutti täydelliseltä mutta oli samalla liian kaikkea : liian kallis, liian iso, liian kaukana kaupoista, liian sopiva. Jospa kadumme heti päätöstämme ? Isoa taloa ei näinä aikoina noin vain myydä. Joudumme taloudelliseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen ahdinkotilaan ? Elämä murenee palasiksi ja mietimme miksi , oi miksi, emme tyytyneet siihen mitä meillä oli ? Ikuisesti maaseudulle vangittuina ihmisraunioina vaellamme uudessa talossamme, itkien ja katuen ?
Muutosvastarintamonsteri pyrki siis todenteolla torppaamaan torppahaaveen, koki kuitenkin rökäletappion, ja kas, huomasimme hierovamme talokauppoja.
Oman asuntomme myyntiin, kaupantekoon, kuntotarkastuksiin ym. stressitasoa punaiselle nostaviin vaiheisiin en mene tässä tarkemmin.Todettakoon vain että helvetillinen show. Uuteen kotiin teetettiin remonttia vähän,lähinnä oman maun mukaiseksi muokkaavaa pintojen uusimista.
Muutto maaseudulle marraskuussa on haaste mielenterveydelle. Purkaessani loputtomia laatikoita, ulkona totaalinen pimeys ja vihmova vesisade, tarmokas 2-vuotias aktiivisena avustajanani kuulin toistuvasti maitojunan kutsuvan vislauksen. Kun kevät tulee niin helpottaa, sanoivat kaikki. Ja olivat oikeassa.
Alun ihastumisen jälkeen olen rakastunut taloon vähitellen. Olen aina pitänyt sisustamisesta mutta täällä asuminen on saanut suoranaisen wimman valloilleen. Illat ovat vaihtueet öiksi huhkiessani riivattuna kukka-asetelmien ja mattojen sommitelun parissa. Ympäristö on minulle luksusta: metsää salaperäisine polkuineen, lintujen konsertit, peurajengi joka on miinoittanut pihakalliomme kakalla.
Paratiisiin toki mahtuu muutama käärme. Luikertelijoihin saatan palata blogissani myöhemmin.
Olemme siis yhä jotakuinkin järjissämme, elämä on siedettävän hyvin kasassa, rahaa riittää ruokaan.
Eikä kaduta yhtään.
