Toisaalta, vaikka olisin aikeissa kirjoittaa laajuudeltaan Päätalon Iijoki-sarjaa hätyyttelevän tuotannon syntymättömistä ei kaikkea pystyisi kertomaan.
Kokemuksia on yhtä monta kuin niitä joilla on omat syntymättömänsä. Eikä meitä ikävä kyllä ole vähän.
Olen tulevan sijaisvanhemmuuteni myötä päätynyt taas pohtimaan laajemmin omaa tietäni vanhempana, ja vanhemmuutta ylipäätään.
Luultavasti on totuudenmukaista sanoa että matkani äitiyden auvoon on kulkenut useamman kivikon ja piikkipuskan kautta. Haastavaa on ollut, kuten näinä aikoina on tapana mainita jos asiat ovat menneet päin hevon hanuria.Todettakoon etten nyt tarkoita lapsellisen elämän perushaasteita jotka jo itsessään voivat viedä ihmisen hämärän rajamaille.
Tarkoitan niitä seitsemää alkanutta raskautta ja kahta lastani, toivon ja epätoivon vuoristorataa, hikisiä käsiä ja kohonnutta sykettä lääkärin vastaanottohuoneen oven takana odottaessa.
Surullista, liikkumatonta näkymää ultraäänilaitteen ruudulla, pientä elotonta jyvää mustassa pussissa. Uudestaan, ja vielä uudestaan. Ja vielä.
Päivystyksessä pidäteltyä itkua lääketieteellisissä faktoissa pysyttelevän, kalsean ja kriisitilanteeseen joutunutta väistelevän hoitohenkilökunnan edessä.
Oikeutusta vailla olevia vihan ja kateuden tunteita raskaana olevan naisen kävellessä kadulla vastaan.
Kenenkään muun raskaus ei ole ollut minulta otettu raskaus mutta nuo tunteet tulivat jostakin hyvin syvältä, sieltä minne ei järjenvalo paista.
Syvää surua jonka haalistuu ja muuttaa muotonsa toiseksi ajan myötä mutta ei koskaan täysin häviä, enkä sitä toivokaan.
Halu tulla vanhemmaksi on monelle niin voimakas, osin biologian säätelemä, alkukantainenkin tarve että sitä lienee vaikea verrata mihinkään.
Luultavasti siksi siihen liittyvät epäonnistumiset haavoittavat monia niin syvältä.
On surullista etteivät nuo lapseni koskaan syntyneet. Sellaista ihmisen ei tarvitse unohtaa tai ajatella positiivisella otteella ja ilon kautta.
He kulkevat kuitenkin mukanani loppuun saakka ja ovat vaikuttaneet hyvin vahvasti moneen asiaan elämässäni, myös positiivisessa mielessä.
Kokemukseni ovat tuoneet näkökulmia, ymmärrystä ja valintoja jotka olisivat muutoin jääneet näkemättä ja tekemättä.
Olen ehkä osannut arvostaa vanhemmuuttani jonkinlaisena ihmeenä ja etuoikeutena, mikä ei totisesti tarkoita että se tekisi minusta täydellisen äidin, tai paremman äidin kuin joku muu, vähemmän äitiysreissussa rähjääntynyt äiti.
Yritän muistaa onnekkuuteni myös sisäisen pirttihirmuni nostaessa äänensä volyymia ja kaulintaan kattoon mutta aina se ei onnistu kovin hyvin.
Kärsimys voi opettaa mutta se ei jalosta, olen siitä oiva esimerkki.
Olen aina puhunut kokemuksistani melko avoimesti, se on ollut minulle helpompaa kuin vaikeneminen. Kaikki eivät koe samoin.
Ihmisten reaktiot ja suhtautuminen ovat myös olleet kiinnostava ja opettavainen kokemus. Hyvässä ja pahassa.
Minulla on onnekseni ollut lähellä muutama ihminen jonka kanssa olen pystynyt käymään asiat läpi pohjaa myöten.
Siinä vaiheessa kun on itkenyt tarpeeksi saattaa alkaa jopa nauraa. Itse tiesin olevani voiton puolella kun viljelin ystäväni kanssa julkaisukelvotonta, mustaa ja täysin sopimatonta huumoria sinänsä traagisiin asioihin liittyen.
Jumalattoman helpottavaa!
Kertoessani kokemuksistani olen myös saanut kuulla paljon muiden samantapaisia kertomuksia. Vastoin omaa harhaista luuloani jonka vallassa olin siihen saakka kun päätin haluta äidiksi yllä mainitut asiat ovat yleisiä, ja osa monen ihmisen historiaa.
Kertomuksia keskenmenoista, kohtukuolemista ja raskaustesteistä jotka eivät kahdenkymmenen vuoden aikan ole koskaan näyttäneet kuin yhden viivan.
Sellaisia kertomuksia jotka saavat todenteolla tajuamaan että kuulun itse onnekkaiden joukkoon.
Minulla on kaksi hienoa lasta, eivätkä omat tuskien taipaleeni ole lainkaan pahimasta päästä.
Sillä onnestahan asiassa on hyvin pitkälti kysymys. Se annetaanko ihmiselle mahdollisuus tulla vanhemmaksi on kuin mielipuolen omavaltainen ja julma leikki jolla ei ole mitään tekemistä järjen, kohtuullisuuden tai oikeudenmukaisuuden kanssa.
Ihminen voi olla sisukas, noudattaa terveellisiä elämäntapoja, valjastaa kaikki rahavaransa modernin lääketieteen käyttöön. Nousta suosta uudelleen ja uudelleen yrittämään. Silti mitään takeita onnistumisesta ei saa.
Outo lisämauste ovat kanssaihmisten esittämät, tunkeilevat kommentit ja kysymykset. Itse olen joutunut kokemaan näitä ilmoille pöräytettyjä aivopieruja vain satunnaisesti, mutta moni on kertonut olleensa vuosien varrella esimerkiksi sukulaisten taholta esitettävien, toistuvien raskausuteluiden kohteena.
Pienenä vinkkininä mainittakoon että lisääntymisaiheinen utelu on epäkohteliasta, sopimatonta ja merkki pahanlaatuisesta pölkkypäisyydestä.
Älä kysy.
Minä tunnen hyvin suurta myötätuntoa kaikkia niitä kohtaan joilla on syntymättömänsä.
Tiedän myös että ihminen voi elää erittäin antoisan ja yhtä hyvän elämän lapsettomana kuin lapsellisenakin.
Biologinen vanhemmuus ei myöskään ole ainoa tapa olla vanhempi.
Jos lapsettomuus ei ole oma valinta moni joutuu kuitenkin tekemään valtavan työn pystyäkseen kokemaan elämänsä mielekkääksi ja hyväksi.
Kuten alussa totesin tästä aihepiiristä voisi kirjoittaa paljon.Nyt lopetan kuitenkin tähän ja toivotan raskaasta aiheesta huolimatta ja juuri sen takia kaikille erinomaisen valoisaa ja hyvää loppiaista ja viikonloppua!
Ihan kuin ilmassa väreilisi jo pieni lupaus keväästä, ihmiset!
