sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Kaapin paikka

Minä ja kaappi olemme ajautuneet ristiriitoihin aiemminkin.

Vaikka yhteiselomme on jatkunut viitisentoista vuotta jokin hiertää aina. Kaappi on kolhiintunut kiusankappale, rohjo, ylipainoinen tilanriistäjä.
Toisaalta sillä on paikka sydämessäni. Kaappi on tavallaan kaunis, vakaa ja eleetön.

Mööpeli on peräisin 50- tai 60-luvulta ja olen saanut sen nyt jo edesmenneiltä isovanhemmiltani. Ehkäpä ristiriitainen suhteeni kaappiin on heijastus suhteestani heihin (totesi nainen  erään tunnetun itävaltalaistohtorin hengen  kuiskiessa hänen korvaansa kaikenlaista kummaa).

Rohjon alkuperäinen pesti on luullakseni ollut liinavaatteiden säilytys.
Meillä se  on toiminut "arkistointitehtävissä", mikä tarkoittaa kaiken mahdollisen paperisälän kuten vanhojen palkkakuittien, postikorttien ja sairaskertomusten tunkemista sen uumeniin.

Sinne mahtuu totisesti paljon. Muutama luurankokin sieltä saattaa löytyä.



Kaikissa kodeissani ja kaikilla sijaintipaikoillaan se on kuitenkin alkanut jossain vaiheessa häiritä eloni estetiikka.
Hiertää, kengässä olevan kiven tyyliin.

Olen mulkoillut sitä sohvannurkasta iltaisin, epämääräistä epämukavuutta tuntien,
 ja alkanut miettiä mikä olisi parempi paikka kaapille.

Se ei oikein istu tuohon.
Kukat eivät näytä sopivan sen päälle.Tai kynttilät.Tai taulu.
Tyhjänä sen päällys on liian tyhjä. Liian kalsea. Liian monotoninen.
Voisiko sen siirtää yläkertaan?
Tai sinne minne rohjot kaapit vaeltavat kuolemaan?
Tai alakertaan?
Tai liiterin taa hakattavaksi polttopuiksi?

Painoarviota kaapista tehtäessä sata kiloa on alakanttiin.
Ihan noin vain sitä ei siirrellä, pelkästä rymsteerauksen ilosta.
Kysykää vaikka mieheltäni.




Kapistuksesta eroon hankkiutuminenkaan ei ole helppoa. Kaapin tunnearvo estää sen kiertoon laittamisen.
Kerran liippasi jo läheltä, olin löytänyt kaapille sopivan sijaisperheen veljeni luota ja meidän piti lähteä eri suuntiin muuton yhteydessä, rohjon ja minun.

Erinäisistä käytännön syistä johtuen emme tietenkään lähteneet, ja  muuttopäivänä kaappi pönötti ensimmäisenä huonekaluna uuden kotimme olohuoneessa.
Huraaaaa!

Yllätyksekseni se näyttikin sopivan paikalleen hyvin!

Kunnes muutama viikko sitten aloin jälleen ajautua kohti tuttua kaappiangstia; silmäni etsiytyivät mulkoiluasennossa kohti kaappia, pahalla tuulella ollessani kaapin näkeminen mustensi kaikkea entisestään.
Kaapista löytyi oikeastaan syy siihen ettei monikaan homma mennyt kuten Strömsössä.
Sen oli aika siirtyä pois paraatipaikalta, vierashuoneeseen.

Kaappiahdinkoni poiki tällä kertaa myös loistoidean.

Jälleen kerran muuttanut kaappi jätti luonnollisesti  jälkeensä tyhjän paikan ja mietin kuumeisesti millä sen täyttäisin.

Taulukollaasilla,tottakai! Naisella on oltava taulukollaasi!

Sellainen johon voi laittaa kaikenlaista silmää mielyttävää ja tärkeää joka ei yksin ole edukseen mutta porukassa pelittää!

Kollaasiin voisi aina halutessaan lisätä uutta, poistaa vanhaa ja vaihdella kuvia mielenmaiseman ja vuodenajan mukaan.




Kollaasin alle tarvittaisiin myös pöytä . Halpa. Erittäin halpa.
Pöydälle tilpehööriä ja kynttilöitä.

Oikea kotialttari siitä tulisi!

Yhtäkään taulua kollaasi-alttaria varten ei ollut.
Pöytäkään ei ollut mutta se ilmestyi pikaisesti.

Hiiii-haaaa! Pihan työkalu/puuhastelumökissä, tuttavallisesti Pysselissä, nimittäin oli pöytä. Edellisen asukkaan jättämä, liian hieno vajassa vanhenemaan.
Rojut pöydältä johonkin lootaan (pitkällä tähtäimellä huono ratkaisu) ja pöytä sisään.
Pöydän laatikossa majailevat hämähäkit ulos.




Seuraavaksi kaasutin pääkoppa ideoista turvoksissa kohti Tigeria, tuota köyhän mutta iloisen sisustajan paratiisia.
Mukaan lähti kasa eriaisia kehyksiä. hinta n.3-4 euroa kappale.

Keräsin kätköistäni esiin joskus ostamiani  kortteja ja molempien lasten vesiväritaidetta. Häädin miehen lauantaiaamuna työpaikalleen printtaamaan lempivalokuvaani  kavioeläimestäni (koska muste oli kotiprintterissä loppu eivätkä tällaiset asiat voi odottaa).








Myös joskus Destinystä hankitut pienet, pahviset ja  friikahtavat hahmokoristeet pääsivät kehyksiin. Muistuttamaan siitä että jokainen voi olla oman elämänsä friikki. Ja onkin.
Tatuoitu, lempeäsilmäinen surumieli ja pöllö silinterihatussa.Joukon jatkeeksi liittyi keittiössä vaikuttanut mies kuulotorvineen.
 Freddie Mercuryn näköinen painonnostaja jäi vielä odottamaan oman paikkaansa löytymistä.








Valmis.

Oma lukunsa oli toki tuon sekalaisen freakshown sommittelu, saati sen kiinnittäminen seinään silmää tyydyttävällä tavalla.







Tein homman yksin, joten saatoin ilmaista tunnelatauksiani vapaasti vasaran osuessa sormeen, taulun jäädessä vinoon vielä kolmannella yrityksellä ja kehyksen mennessä vaihtoon  neljättä kertaa.

Voin paljastaa ettei ääänimaailma ollut kaunis ja että tapetti muistuttaa taulujen alla sveitsiläistä reikäjuustoa.

Pilkunviilaajan tehtävä taulujen suoristamisessa oli sikälikin epäkiitollinen ettei talostamme löydy suoraa seinää.
Sataa vuotta lähestyvä hirsipömpeli on väärän vänkyrä ja vinksin vonksin.
Sovimme toisillemme.

Projekti kotialttari tulee jatkumaan jossain vaiheessa. Mielessäni siintelee mahdollisuus täyttää koko seinä erilaisilla tauluilla.
 Kulmauksen toinen seinä on edelleen tyhjä.
Kenties jatkan kollaasilinjalla tai kenties en.

Kenties tajuan että kaapin paikka onkin ehdottomasti siinä ja rohjo tekee paluun vierashuoneen puolelta.
Mihin se muuten näyttääkin yllätyksekseni sopivan  erinomaisen hyvin!





2 kommenttia :

  1. Meillä jokainen taulu odottaa vielä paikkaansa. Joku ei saa aikaiseksi löytää niille paikkaa. Tuollaisen kollaasin haluaisin, taidot ei riitä. Tuletko avuksi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tulen! Taitotakuuta en lähtisi lupaamaan mutta eiköhän yhdessä zoomailemalla saada kelpo kollaasi ihanan hirsilinnasi seinälle!

      Poista