lauantai 3. syyskuuta 2016

Synkkää ja kaunista

Syyskuu on saapunut!

Siis kohti aikaa mustaa mustempaa, ei valoa tuo taivaskaan
vaan itkee kylmin kyynelin
se aurinkoa takaisin.



Saatuani sielustani ulos tuon synkän, runollisen mietelmän ryhdyin pohtimaan synkkyyden syvintä olemusta ja näköjään kirjoittamaankin siitä.

Piti kirjoittaa kauneudesta, mutta eivät nämä kovin kaukana toisistaan ole.

Ettei vain seuraisi kohtalokkaita väärinymmärryksiä julistan että pidän synkkyydestä.
Sopivalla kauhalla annosteltuna, sarkasmilla suolattuna ja mustalla huumorin kukalla kruusattuna.
Siitä että synkkänä ollaan kun on tarvetta. Ja oikein kunnolla ollaankin.

Kun tarvetta ei ilmene osataan palata mustasta moodista takaisin riemun tielle.

En oikein tiedä onko termi synkkyys edes aivan adekvaatti kuvaamaan tuota tummansävyistä mutta voimaannuttavaa ,katkeransuloista tilaa.
Uskoakseni monilla suomalaisilla on erityistä lahjakkuutta tällä saralla.

Toisen väärinymmärryksen välttämiseksi mainitsen etten tarkoita tässä hekumoidulla synkkyydellä kaamos- tai muutakaan masennusta.
Niissä ei ole mitään nautittavaa, ja kaikki myötätunto heille joita ne koskettavat.




Allekirjoittaneelle olisi  kauhistus asua ikuisen auringon maassa jonne routa ei saavu koskaan ja kaikki ovat jatkuvasti iloisella mielellä (tai ainakin näyttävät siltä) ja jokaisen vastaantulijan kanssa pitää vääntää jutunjuurta  mielenkiinnottomista asioista vaikka mieluummin mulkoilisi viereisen talon seinää omiin ajatuksiinsa vaipuneena Sonata Arcticaa kuunnellen.

 Elämälle kiitos oikeudesta sisäänpäin kääntyneeseen mulkoiluun!

Epäkohtelias jurottaminen, tervehtimättä jättäminen ja muut maassamme esiintyvät käytöskukkaset ovat sitten asia erikseen ja saavat näkemään punaista vähintään yhtä paljon kuin jatkuva riemukas sosialiseeraus.


Korvien välissä on kyllä viime aikoina liikkunut melko mukavia ajatuksia ja säyseää asennetta maailmaa kohtaan.
Flunssakauden avajaisista huolimatta.

Onkohan asialla jotain tekemista sen kanssa etten ole ajanut yhdenkään mopoauton vaavedessä moneen viikkoon?
Tai sen ole koskaan ennen nähnyt niin upeaa malvanväristä krysanteemiä jollaisen eilen ostin?

Elämälle kiitos näistäkin!







Luonto pistää yhä parastaan, ennen vaipumistaan talven alle. Esittelee monimuotoisuuttaan, sävyjään ja antimiaan.

Muuttuu joka päivä.
Tarjoaa uusia ihmeitä.

Huomasin viikon aikana saaneeni taas katsella ja kuvata paljon kaikenlaista yltiömäisen kaunista.
Tarjoilen tässä sitä teillekin kuvien kautta, synkän monologini vastapainoksi, olkaapa hyvät!

Savonmualta vierailulle saapunut mummi löysi sienitutkakatseellaan olohuoneemme ikkunan alta kanttarelliapajan.




Näin pojan koulun pihalla Pihlajan jonka marjasato oli uskomattoman runsas.




Pysähdyin kävelylenkillä ja kauan katsoin sinua syvälle silmiin






Metsässä söin noin litran puolukoita. Kiiltäviä, kirpeitä.




Metsä oli häikäisevän kaunis ja ihmeellinen, kuten se tapaa olla. Hirvikärpäsiä löytyi kotona päästäni seitsemän.





Lukit olivat kutoneet vahvat verkkonsa puihin






Kanervassa touhusi leppäkerttu sitä mitä leppäkertut tapaavat touhuta.




Kanerva kaunistaa jo kotiakin.




Kotipihan luumut ovat kenties kohta kypsiä




Perhonen laskeutui lauantain aamuaurinkoon, portaiden eteen ihasteltavaksi.




Sopivan synkkää ja kepeän kaunista viikonloppua, ihmiset!

Nauttikaamme matkastamme roudasta rospuuttoon!





2 kommenttia :

  1. Todella hyviä kuvia. Ikävä kyllä en ehdi tätä ihan säännöllisesti seuraamaan, mutta tämä otsikko vetosi. Kuulun samaan sopivan synkkyyden peukuttajajoukkoon. Olen useaan kertaan kertonut juttua miten avantouinti avasi silmäni harmaan kauneudelle. Työmatkalla Espooseen siinä mistä näkee Nesteen talolle oli kerran aivan koko maisema harmaan eri sävyjä (ennen mitään harmaasävyisiä kirjoja joka mielestäni oli muuten todella tylsä. En jaksanut lukea enkä kuunnella kuin vähän alkua).
    Harauduin. Mutta se maisema oli niiin kaunis ja antoi itsensä olla rauhassa; ei vaadi osallistumaan jne. Ja kun syksyllä katseli kylmästä vedestä harmautta se rauhoitti. En en harrasta avantoa, mutta opin arvostamaan sitä monien mielestä synkintä aikaa. Ja siitä olen kiitollinen, koska on arvokasta nähdä kauneutta ympärillään.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Aune! Ja kyllä nimenomaan sopiva synkkyys on antoisaa.Vastapainona valolle.Konkreettisesti ja mielen tasolla.
    En ole muuten itsekään tarttunut harmaansävy-kirjaan.Tuskin tartun!

    VastaaPoista