perjantai 14. lokakuuta 2016

Toipilaita

Sairaalan jälkeen koti on paratiisi päällä maan. Hetken verran.
Sitten toipilaselämän ja arkielämän realiteetit alkavat näyttäytyä maisemia pehmentävän onnellisuususvan takaa.
Koti on edelleen paras paikka maailmassa, kovin paratiisimainen se ei kuitenkaan ole.



Aluksi kaikki on sekavaa, liian täynnä lääkeruiskuja, hoito-ohjeita ja sekalaisia, poukkoilevia tunteita.
Toipilasrutiinien opettelua ja taivuttamista kohdalleen, rutiineiksi. Kolmevuotiaan, kovia kokeneen ihmistaimen ko-operointi kotihoidon toimenpiteissä ei luonnollisesti ole vailla haasteita.
Erikoisruokavalion tarjoilu useamman viikon ajan on ajatuksenakin uuvuttava. Se on sitä myös toteutuksen tasolla.

Tiedän jo kokemuksesta ettei toipilaana ole vain operoitu lapseni vaan koko perhe. Sairaalaretki keikuttaa venettämme ja vaikuttaa jokaiseen. Se vaatii hiukan toipumista.

Esikoinen on väsynyt ja äreä, jäänyt vähemmälle vaikka yritämme kovasti.
Onneksi on futis, kaverit ja Lego-tapahtuma tulossa viikonloppuna.Onneksi mahtuu vielä hyvin syliin.




Eräs lupaus myötä- ja vastamäestä jonka tulimme miehen kanssa antaneeksi vuosia sitten punnitaan jälleen kerran tositoimissa.
Jonkin aikaa olemme kumpikin naama rutussa ruikuttavia nuutuneita, uupuneita riidanhaastajia.
Tarvitsisimme loman. Sitä ei ole näköpiirissä.

Monenlaisia riemunkirjavia ajatuksia tilanteen ratkaisemiseksi pulppuuaa kireään mieleeni.
Onneksi en toteuta niistä yhtäkään.

Oma korvienvälini on haastettuna myös viettäessäni pitkiä päiviä kotona pienen potilaani kanssa. Tunnen cabin feverin olevan nousussa ja näen Vuoden Uhrautuvaisin ja Kärsivällisin Äiti- mitalin liukuvan (jälleen) yhä kauemmas ulottuviltani.

Saan melodramaattisen marttyyrikohtauksen ja arvelen mahdollisesti tulevani hulluksi kun mies unohtaa tuoda kaupasta homejuustoa.

Kyllä lapsen sairaus tosiaan asettaa asiat oikeaan perspektiiviin ja  jalostaa ihmisen. NOT.
Jos se että toimii lastensairaalassa hoiturina ei tee ihmisestä enkeliä ei sitä totisesti tee myöskään potilaan vanhempana oleminen.

Vuodatan tunnelmiani rakkaalle ystävälle puhelimessa. Jo helpottaa! Myös linnut saapuvat apuun ja tarjoavat viihdettä meille jotka olemme kotimme vankina. Niitä on yht´äkkiä pihalla kymmenittäin ja ne ovat hyvin kiehtovia:
Keskenään taistelevia punatulkkuja, sinitiaisia, ja äreän näköisiä mustarastaita jotka käyvät omenavarkaissa. Tikka, kenties hän on palokärki, nakuttaa maanisesti talon seinää, pihapuuta ja vanhaa kantoa.Tilhet saapuvat kiljahdellen ja käyvät töyhdöt täristen jäljellejääneiden pihlajanmmarjojen kimppuun.
Katselemme tytön kanssa tipuja kiinnnostuneina, pieni osaa olla paikallaan ja ihmeen hiljaa  joten onnistun nappaamaan muutaman valokuvankin.






Onneksi lapsi ei ole kovin kivulias, ja parin päivän kuluessa särkylääkkeet voidaan lopettaa kokonaan. Hän toipuu muutenkin hyvin. Alkaa olla oma itsensä,  kuinka suunnattoman helpottavaa ja ihanaa, sen rinnalla homejuustopuutos ja siipan väärät mielipiteet kalpenevat (Kyllä. Mielipide voi todellakin olla väärä. Ainakin jos elää parisuhteessa).
Olen täynnä kiitollisuutta ja ylpeyttä pienestä soturiprinsessastani. Ja meistä muistakin, olemme taas voiton puolella.




Pystymme jo ulkoilemaan hiukan.
Teemme aarteenetsintämatkan kotipihan kalliolle. Mäyrällä on taas ollut kakkahätä, eikä ihan pieni sellainen.
Yäk minkälainen kakka, paheksuu lapsi innostusta äänessään.

Hän kerää liikuttavan omistautuneesti omaan sankoonsa oksia , jäkälää ja käpyjä.

Minä jään housuistani kiinni rappurallin kulmaan portailla pyllistellessäni. Lempifarkut repeävät, takalistooni tulee haava josta vuotaa verta.
Lapsi ei halua nähdä verta, tai kenties takapuoltani, kiljuu ÄLÄ NÄYTÄ,ÄLÄ NÄYTÄ

En näytä , vaan yritän summamutikassa suihkia septidiniä vammautuneeseen peräpäähäni kiroillen mielessäni menetettyjä housujani.

Sisällä hyödynnämme aarteita kauden ensimmäisten koristevalojen esillepanossa. Valoja luojan tähden tarvitaan nyt jos koskaan.

Ostan kotiin kukkia. Papukaijatulppaanit, koristekaalit ja leikkohyasintit (Nythän on melkein joulu) ovat jotenkin sadunomaisia. Ihastun erityisesti kaalien valkoisiin varsiin ja pällistelen niitä päivittäin ihmetyksen vallassa.Merkillistä.






Hemmottelen itseäni myös vierailemalla makeiskaupassa, hautausmaalla  ja Hulluilla Päivillä.

Hautasmaalla on kaunista, syön vaivihkaa suklaata taskustani, näyttävä mässäily vaikuttaisi sopimattomalta.

Hulluilla Päivillä nauran ääneen. En ole pitkään aikaan kuullut mitään yhtä naurettavaa kuin tavaratalossa loputtomana kaikuva ostobakkaneelien juontajaparin hölötys, tai kenties mökkihöperyys on tehnyt tehtävänsä. Nyt ostamaan, kuuluu kailotus, nyt otetaan ihan sitä ostorauhaa (anteeksi, siis mitä otetaan?), tehkää heräteostoksia, tänään on lupa hullutella!
Ainakaan täällä ei harjoiteta hienovaraista piilomainontaa.

Kuulutuksista inspiroituneena ostan puulastan, hinta 1,50 euroa.

Miehen kanssa päätämme järjestää jotain lomaa muistuttavaa toimintaa lähitulevaisuudessa
Näillä mennään!

Mitä parhainta viikonloppua teille, ihmiset! Teilläkin on lupa hullutella!




2 kommenttia :

  1. Olipa hyvä kuvaus arjesta ja valokuvasi ovat todella hyviä. Tuossa tinttikuvassa mittasuhteet on mahtavat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Aune! Arki se on ihmisen parasta aikaa. Joskus.
      Tuo tintti poseerasi oikein asiakseen niin että sain kuvan näpättyä eteisen ikkunan läpi.

      Poista