perjantai 4. marraskuuta 2016

Vuosi


Eräänä aamupäivänä viime marraskuussa me saavuimme. Ensin minä ja siippani, sitten muuttomiehet, illalla lapset.
Miehet saivat ajettua ison auton pientä pihatietä pitkin oven eteen.Kantoivat sisään liikaa tavaraa.

Talo tuoksui maalilta, tapetilta ja omalta itseltään,raikkaan juurevalta. Meille sopivalta kodilta, kuitenkin vielä vieraalta. Yksi toteutunut unelma.
Sen marraskuun oli ympärillä harmaata, pimeää, pimeää. Ja harmaata. Sisällä valoa, muuttokaaos ja hillittömästi hämähäkkejä. Söin enemmän pullaa kuin koskaan. Tilasin nettikaupasta supervenyviä housuja.
Maalle muutto marraskuussa ottaa ihmiseltä luulot pois.


Joulukuu iloineen ja valoineen saapui eikä hetkeäkään liian aikaisin. Vierailin tiuhaan tahtiin woimaannuttamassa itseäni ja keventämässä lompakkoani Villa Nokkosessa. Koristelumoponi keuli,karkasi käsistäni ja hurjasteli ympäri uutta huusholliamme jättäen jälkeensä tonttuja, kukkia, valosarjoja ja juuttipussukoita. Pullien ohelle ruokalistaani ilmaantui pipparkakkuja jotka huuhdoin alas marketin halpisglögillä. Raskas koristelupuhde vaati raskaat huvit.
Kävi paljon vieraita, katsomassa uutta kotia ja meitäkin.Nautimme vieraiden kanssa runsaasti leipomotuotteita.





Vuodenvaihteen jälkeen aloin olla erittäin närkästynyt piileskelevään talveen. Harmautta, ruskeutta, jokunen naurettavan pieni valkoinen pössähdys joka imitoi ala-arvoisesti lumisadetta.Erityisen paheksuttava tällainen tilanne oli maaseutuolosuhteissa joihin kaupunkilainen oli muuttanut  ikuisen idyllin toivossa (idylliin luonnollisesti kuuluvat hanget korkeat nietokset ja kansallispukuinen neito pellon laidassa).
 Päätimme matkata öisessä  autojunassa kohti villiä pohjoista. Ahtautuminen junan nukkekotikokoiseen kahden vuoteen makuuvaunuun nelihenkisen, liukasliikkeisen ja riittävästi temperamenttia omaavan perheen voimin oli seikkailu sinänsä.
Lähtisin uudelleenkin.

Levillä pääsimme totisesti talvitunnelmaan. Pakkasta oli parhaimmillaan noin -40C, henkilökohtainen pakkasennätykseni tuli rikotuksi.
Ulkoilu muodostui hiukan haastavaksi mutta pohjoinen näyttäytyi uskomattoman kauniina.
Vierailimme jäähotellissa ja huonoimmassa ja ylihintaisimmassa fondue-ravintolassa ikinä.
Oman auton mukanaolo laajensi näkökulmia mukavasti.

Kun palasimme kotiin keli oli kipakoitunut myös  Etelä-Suomessa. Lämmityskattilamme oli luonnollisesti päättänyt ryhtyä lakkoon poissaollessamme ja kotona odotti noin + 10 asteen lämpötila. Se tuntui lähes kuumalta Siperia-tyyppisen loman jälkeen.




Helmi- ja maaliskuu olivat jo oikeastaan täynnä kevättä. Tai kenties kevät oli pesitynyt korvieni väliin. Alkoi tuntua siltä että olemme ankkuroituneet uuteen paikkaan. Lapset olivat tyytyväisiä. Talomme oli jo koti. Ostamani magnolian oksa puhkesi kukkaan.
Ympäristö laajoine metsineen yllätti ainutlaatuisuudellaan ja monimuotoisuudellaan. Retkeilimme ja hämmästelimme. Mitään näin hienoa emme olleet odottaneet. Myös kulttuurierot maalaiskylän ja pääkaupungin väliltä olivat näyttäytyneet vaikka matka ei kilometreissä kovin pitkä olekaan.

Kylän marketissa kaksi ihmistä kassalla on jono.Viimeistään kun kolmas ilmaantuu kuulutetaan kassoille ruuhka-apua. Alussa luulin kassaneidon painaneen vahingossa avunpyyntönappia mutta kyseessä onkin vakiintunut käytäntö.Ruuhka liikenteessä tarkoittaa sitä että joutuu odottamaan risteyksessä enemmän kuin kolmekymmentä sekuntia.
Muutoin liikennekulttuurissa on toivomisen varaa. Ylinopeudet mutkaisilla, vailla kevyenliikenteenväyliä olevilla teillä ovat enemmän sääntö kuin poikkeus.Tunnen usein suurta houkutusta seisoa kotiristeyksessä näyttämässä ohi kaahaaville asennevammaisille kansainvälisiä käsimerkkejä.Toistaiseksi on ollut sen verran muutakin puuhaa että mielitekoni odottaa vielä täyttymystään.







Huhtikuussa sain mieheltäni elämäni parhaan syntymäpäivälahjan, kameran.Maailma linssin läpi on kiehtova, eri perspektiivissä ja erilaisia ajatuksia, tunteita ja oivalluksia herättävä kuin paljaan silmän näyttämä maailma.Se näyttää ihmeellisiä, pieniä yksityiskohtia joita ei muuten näkisi. Kamerani kanssa olen viettänyt tunteja metsässä, mennyt paikkoihin joihin en muuten olisi mennnyt,rymynnyt aamuöisissä ojissa ja etsinyt omenalle sopivaa kuvakulmaa tuskastumiseen asti.
Kamera antoi sysäyksen myös tähän blogiin ja ensimmäisen postauksen tein huhtikuussa.





Toukokuusta mieleeni jäi erityisesti reissumme puutarhamyymälään jonka patsastarjonta oli häkellyttävä. Toteutin haluni ottaa selfie hirven peräpään kanssa.
Paaluumatkalla lapset olivat niin nälkäisiä että päätimme pysähtyä huoltoasemalle syömään. Riitaisissa tunnelmissa ja tunkkaisessa ympäristössä syöty huono lounas oli lopuillaan ja  haalin tavaroita kasaan kevätpipo puristaen kun kuulin huudot.
Vähän matkan päässä mies piti pystyssä, nytkähtelevää, iäkkäämpää naista ja huusi. Mennessäni toisen asiakkaana olleen naisen kanssa paikalle selvisi että ruoka oli jumittunut nyt jo sinertävän rouvan nieluun tai hengitysteihin. Sen jälkeen kaikki tapahtui ikäänkuin oudolla automaattiohjauksella.
 Koko ympäröivä maailma hävisi ja mieleeni nousi tilanteen edetessä selkeitä toimintaohjeita,kaukaisten opiskeluaikojen ja ensiapukurssien kaikuja. Käytin heimlichin otetta ensimmäistä kertaa elämässäni. Jouduin toistamaan manööverin neljä tai viisi kertaa. Rouva ehti menettää tajuntansa ja mennä hyvin siniseksi.Ohjeistava ääni päässäni kehotti valmistautumaan elvytyksen aloittamiseen kun kuulin hyvin hentoa korinaa. Kiitos Herra Heimlich, kiitos! Kovia kokeneen rouvan hengitys palautui, väri oli taas sellainen kuin elävien kirjoissa olevalla kuuluukin ja ambulanssin saapuessa hän oli jo tajuissaan.
Oloni oli melko tutiseva ja epätodellinen tilanteen jälkeen. Huono huoltoasema lounas, lapsen kiukuttelu tai ukon väärän väriset sukat menettivät painoarvonsa.
Vasta myöhemmin olen pystynyt iloitsemaan siitä että rouva selvisi, pystyin auttamaan, etten jähmettynyt, ja että  minulle on aikanaan ensiaputaitoja opetettu. Menkää ensiapukurssille, ihmiset! Kuka tahansa voi antaa ensiapua kunhan muutama perustaito on tallennettuna nupin uumeniin.



Kesäkuukaudet kuluivat pikakelauksella, kuten niillä on tapana, ja tekin olitte jo kyydissä!
Muumeja, laivareissu, hirvinuorukaisia pihamaalla, talitiaisperhe pihapöntössä. Liikaa jäätelöä ja liian pitkiksi valvottuja, upeita kesäöitä.
Puutarha oli suuri ilon ja ihmetyksen aihe mutta myös armoton orjapiiskuri. Haikailemani tsehovilainen rappiotunnelma syntyi paikoittain kuin itsestään. Lapset viettivät hirviön syleilyssä kymmeniä tunteja, ja oikeastaan piha näytti jotenkin autiolta kun trampoliini siirtyi  talviteloille.Ensi kesään jäi terassilla nukkuminen, aina oli liian kylmää!


Nyt talvi on täällä.
Lumi on kaunistanut kaiken ainakin hetkeksi, piilottanut alleen ne märät lehdet jotka eivät ehtineet haravan hampaisiin. Odottavat siellä kevättä ja laiskanpulskeita puutarhureita.
Tänään haimme lintulaudan esiin ja aloitimme 24/7 buffettarjoilun. Innokkaimmat siipiveikot ovat jo vierailleet herkkupöydässä.

Syksyn suurin mörkö, kuopuksen leikkaus, on selätetty onnistuneesti. Esikoisen koulutaival on alkanutkaikinpuolin myönteisissä merkeissä.

Minä olen ollut suurenmoisen kiltti.Odotan jo joulupukkia.
 





Muutkin palaset ovat ehkä vihdoin asettumassa paikalleen. Kulunut viikko on ollut yllätyksellinen. Juuri nyt olemme tekemässä isoja päätöksiä.Vaikeita, monimutkaisia, tunnelatautuneita.
Ovia on menossa kiinni, ja ovia on avautumassa, riippumatta siitä mihin lopputulokseen päädymme.
 Sellaista se on, elämänmeno.
Hyvä päätös eläväiselle, ihanalle, kauniille ja kauhealle, rupiselle ja rouhealle vuodelle täällä.

Talvista tunnelmointia viikonloppuunne, ihmiset! Hakekaa marketista ne glögit ja rusinat ja polttakaa kynttiläänne vain toisesta päästä!



.



2 kommenttia :

  1. En kestä. Teidän poppoo on vaan parasta ja sun sanansäilä hakee taas vertaistaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on Kerttu vaan kestettävä kun olet muijan kyytiin hypännyt 😂😂
      Kiitos 💜💛💚!

      Poista