Hevoseton nainen

Hevosystäväni lähdöstä on nyt kulunut kaksi viikkoa.

Ensimmäiset päivät ovat pahimmat. Aivoni kieltäytyvät hyäksymästä sitä tosiasiaa ettemme ystäväni kanssa koskaan enää kohtaa. Sydän kuitenkin tietää sen. Epäusko ja lamauttava tyhjyyden tunne täyttävät mieltä vuoronperään. Kovin montaa kyyneletöntä hetkeä ei noissa päivissä ole.

.
Enkö koskaan istu kesäkuussa laitumen laidalla hyttysiä huitoen, katsellen ystäväni raukeaa nautiskelua ja illan vaihtumista yöksi ? Enkö tunne sen tutun turvan leikkisää töytäisyä selässäni, lämmintä puhallusta poskellani?
Enkö kiroa kavioeläimen kengityslaskun tyhjentämää tiliäni tai pakkoa poistua torppani lämmöstä pimeään, kuraiseen iltaan ( josta palattuani,saappaat ravassa ja naama punakkana, totean taas miten hyvää tekikään hevostella)?

En. En koskaan enää.

Tuntuu kuin elämääni olisi revennyt liikkumaton, musta aukko jonka repaleisia reunoja jäätävä viima heiluttelee.
Ilmaisussani häivähtänee ripaus melodraamaa , mutta miedommin en pysty ensimmäisten päivien tunnetta kuvaamaan.

Luulen että surun olemus on aika samantapainen oli kyseessä ihminen tai eläin. Menetyksen laaja-alaisuus ei luonnollisestikaan ole verrattavissa läheisen ihmisen kuolemaan, tiedän elämän jatkuvan ja selviäväni  surun yli.
Kukaan ei vähättele tai mitätöi menetystäni vaikka kyseessä on eläinystävä.
Kiitos siitä.

Moni suruun, sen vaiheisiin ja ikävään liittyvä klisee osoittautuu todeksi. Ulkona kulkiessani ystäväni tuntuu olevan kaikkialla. Pakkaslumen kimallus koiranputkissa, jalanjäljet meren jäällä ja talvitaivaan pastellisävyt saavat kyyneleet valumaan. Mitä kauniimpi näkymä sen vuolaammat kyyneleet.

Kun alkaa sataa lunta mietin onkohan hevoselle laitettu aamulla loimi päälle. Käsi ojentuu nakkaamaan leipäpussin viimeistä kantapalaa Höpön herkkuastiaan.
Liukastellessani jäisellä parkkipaikalla ehdin ajatella että onneksi hevosella on hokit.
Sydän tietää mutta aivot eivät vielä ymmmärrä.

Mieleni pyrkii ehdottelemaan  maailmankaikkeudelle kaupankäyntiä. Jos vielä kerran voisimme kohdata? Jos ystäväni ilmestyisi vaikka ihan vain hetkeksi tuohon omenapuiden alle, paikkaan joka tulee olemaan sen viimeinen leposija?
En ole ainakaan toistaiseksi liukunut hämärän rajamaille ja tajuan varsin hyvin tinkaukseni järjetömyyden mutta yritän silti. Maailmankaikkeus pysyy vaiti ja eikä  tuttua hevosen hahmoa näy vaikka kuinka tuijotan hämärtyvää puutarhaa.

Perhekuntamme äänenkäyttö ei ole vaisuimmasta päästä ja yleensä arvostan suuresti niitä hetkiä kun on täydellisen hiljaista.Nyt hiljaisuus tuntuu läpitunkevalta, se alleviivaa ja korostaa menetystä. 

Ensimmmäisenä viikonloppuna palaan tallille käymään läpi kaikki Höpön tavarat. Sinne meneminen on vaikeaa. Paikalle tulevat myös kaksi muuta Höpön elämään tiiviisti kuulunutta ihmistä.
Loimet, harjat, riimut. Lahjoitamme ne eteenpäin. Otan muistoksi pari harjaa joissa ystäväni vielä tuoksuu, riimun, jalkaheijastimet joita se käytti yhteisillä iltalenkeillämme.
Ystäväni elämää on kirjattu ylös kahdenkymmenen vuoden ajalta. Kaikki tallivihkot ovat tallessa. Luen niitä varmasti vielä joskus, sitten kun se tuntuu enemmän hyvältä kuin pahalta.

Juomme pullakahvit ja muistelemme pientä, suurta hevosta. Naurattaakin vähän.Tarinoita yhteisistä seikkailuista riittäisi luultavasti kirjan verrran.
Ehkä joskus ilmestyy mestariteos nimeltään " Ei päivääkään normaali hevonen".
Painakaa siis nimi mieleenne!

Vähitellen oloni alkaa hiukan helpottaa.

Ostan itselleni kimpun valkoisia jaloleinikkejä joita olen useasti himoinnut raaskimatta kuitenkaan niitä ostaa.
Nimeän ne mielessäni Höpön kukiksi.
Syön lounaaksi valtavan laskiaispullan ja katsomme mieheni kanssa muutaman jakson Tyttökultia ( erittäin olennainen osa allekirjoittaneen kriisinhallintaa).
 
Laitan kiitosviestin eläinlääkärille joka osasi hoitaa ystäväni lähdön juuri oikealla tavalla, empaattisesti, ammatilisesti ja rauhassa. Niin että paitsi Höpön elämästä myös kuolemasta jäi hyvä muisto.
Olen ikävä kyllä kuullut myös hyvin toisenlaisia tarinoita.

Mies jaksaa lohduttaa ja ymmärtää suruni hyvin. Lapset saavat minut nauramaan, pitävät kiinni rutiineissa ja tajuan entistäkin selvemmin miten tärkeä,rakas ja korvaamaton perheeni on.
Tajuan myös että rakastin hevostani vielä enemmän kuin kuvittelin.

Myös sukulaisilta, ystäviltä, ja tutuilta saatu tukio ja osanotto kannattelee. Ajan yhdeksi yöksi ystäväni luo Savoon. Potkukelkkailemme Saimaan jäällä upeissa maisemissa, syömme hyvin, puhumme läpi elämää ja kuolemaa. Pieni irtiotto tekee todella hyvää.

Blogipostaukseni ystäväni lähdöstä on ollut kaikkein luetuin Maalaiskylän muijan historiassa. Monella on samanlaisia kokemuksia, eläinystävä on lähtenyt. Moni tietää miltä minusta tuntuu ja moni kertookin sen.
Vilpitön ja  arvostava kiitos siitäkin. Kaikki kommenttinne ja osanottonne ovat olleet minulle merkityksellisiä ja auttaneet osaltaan eteenpäin.

Tänään ajoin Mäntsälään, Lemmikkilehtoon, ja hain ystäväni kotiin. Pienessä punaisessa mummonmökissä todotti harmaa,kannellinen muovisanko jonka sisällä ovat Höpön maalliset jäänteet.Kaunista, kirjavaa tuhkaa. Yllättävän painavaa.
Vastaanotto oli hyvin ystävällinen, juttelimme työntekijän kanssa hiukan Höpöstä. Paluumatkan se matkusti takapenkillä. Minua sekä itketti että nauratti, ja tilanteen saattamiseksi entistä absurdimmaksi juttelin äääneen ämpärissä matkustavalle ystävälleni. Uskon että kyytiläiseni osasi arvostaa monologiani.
Se oli hevonen joka ymmärsi hyvin puhetta.

Nähtäväksi jää onko hevosnainen minussa mennyt ystäväni mukana. Jonkinlainen kaipuu kavioeläinten pariin orastaa kyllä jo mielessäni.Alustavia suunnitelmia talleille kohdistuvista tunnusteluretkistä on  tehty.
Myönnettäköön että olen saattanut myös hiukan vilkuilla ilmoituksia vuokralle tarjottavista hevosista.
Hiukan.

Elämäni hevosen paikka on jo täytetty, eikä toista kertaa ei voi tulla.
Kenties kuitenkin  tilaa olisi uudelle  hevosystävälle jonka kanssa kulkea tähtitaivaan alla ja nauttia täti-ihmiselle sopivan hallitusta vauhdin hurmasta sänkipellolla.
Kun aika on.